”Ei ole ilmaisia lounaita.” Tämä vanha talousviisaus – jonka tunnetuimpana popularisoijana toimi taloustieteilijä Milton Friedman – on yhä ajankohtaisempi. Sen ytimessä on yksinkertainen mutta helposti unohtuva ajatus: mikään ei ole todella ilmaista. Jos sinä et maksa, joku muu maksaa. Ja jos raha ei missään vaiheessa vaihda omistajaa, sen sijaan on jossain vaiheessa vaihdettu aikaa, vaivaa, työtä tai muita resursseja.
Silti elämme ajassa, jossa yhä useampi asia näyttäytyy meille ilmaisena ja tuntuu kuin itsestäänselvyydeltä, koska olemme niin tottuneita hyvinvointiyhteiskuntaan. Julkiset palvelut – terveydenhuolto, koulutus, kirjastot, tiet, puistot ja liikuntapaikat – ovat kaikkien saatavilla, useimmiten ilman suoraa maksua käyttäjältä. Mutta taustalla on aina kustannuksia, jotka on katettava jostain. Yhteinen kassa ei täyty itsestään. Se täytetään verotuloilla eli työnteolla, yrittäjyydellä, kulutuksella – verottaja ottaa osansa näistä kaikista, jotta meillä olisi jotain mistä jakaa yhteistä hyvää ja pitää yhteiskunnan rattaat pyörimässä.
Yhteinen omaisuus kärsii siitä, kun omistajuuden tunne puuttuu. Puiston penkit, kukkaistutukset, leikkipaikat, roskikset ja katukyltit – ne ovat usein ”jonkun muun” vastuulla. Silloin ne voivat myös toimia turhautumisen purkupintana. Vandalismi, roskaaminen tai välinpitämättömyys kumpuavat usein juuri tästä ajatusharhasta: ”Minä en ole tätä maksanut, enkä siksi ole vastuussa.” Mutta todellisuudessa juuri me kaikki olemme vastuussa– yhdessä. Lähes jokainen meistä on maksanut veroja, ja kaikki meistä hyötyvät julkisista palveluista ja puitteista, jotka verovaroilla kustannetaan.
Yhteinen hyvä ei kuitenkaan synny automaattisesti, eikä se pysy kunnossa ilman jatkuvaa vaivannäköä. Jokainen kaatunut roskis, sotkettu seinä tai rikkoutunut penkki on viesti siitä, että joku ei koe olevansa osa yhteistä vastuuta. Jokainen ylimääräinen siivoamiseen tai korjauksiin käytetty kulu ja menoerä on myös pois jostain muusta toiminnasta.
Tämä yhteisen vastuun ja yhteisten verovarojen käytön konsepti on tärkeää muistaa erityisesti silloin, kun kunnissa kehitetään uusia yhteisiä palveluja. Hyvä esimerkki tästä on Pieksämäen kaupungin uusi puistoruokailukokeilu, jossa 0–17-vuotiaat lapset ja nuoret saavat kesällä lämpimän lounaan kolmena arkipäivänä viikossa maksutta. Se on hieno, tarpeeseen suunnattu kädenojennus – mutta sekään ei ole todella ilmainen lounas.
”Ilmaisen” puistolounaan raaka-aineet ja ruoan valmistus maksetaan verovaroista. Toisin sanoen pieksämäkeläiset ovat tehneet työtä, yrittäneet, kuluttaneet, maksaneet veronsa ja kantaneet vastuuta, jotta tämäkin lisäpalvelukokeilu on mahdollista kustantaa kaupungin kassasta.
Kokeilun tarkoitus on tavoittaa ne nuoret ja lapset, joille päivittäinen lämmin ateria ei muuten olisi varma osa arkea – ei tarjota lisävaihtoehtoa heille, joille lounas kotona, torikahvilassa tai ravintolassa olisi muutenkin mahdollinen. Kohdentaminen ja tarvelähtöisyys ovat tällaisissa kokeiluissa olennaisia.
Toivottavasti Pieksämäen puistoruokailukokeilu löytää yleisönsä ja osoittaa tarpeellisuutensa. Ehkä siitä voidaan kokeilun myötä ajan mittaan kehittää pysyvä ja vaikuttava lisä Pieksämäen monipuoliseen palvelutarjontaan – joka on kustannettu juuri tuosta yhteisestä kassasta, kaikkien panoksella.