Pieksämäen Iso-Pappila on kiistatta merkittävä historiallinen kohde. Se on rakennus, joka ansaitsee arvostusta ja huolenpitoa, ja jonka tulisi säilyä kulttuurin kehtona ja matkailukohteena myös tulevaisuudessa. Tästä asiasta tuntuu vallitsevan laaja yhteisymmärrys. Sen sijaan keskustelu on ajautunut jumittamaan yhteen kysymykseen: kuka omistaa seinät?
Mielestäni kaupungin omistus ei ole itseisarvo. Kaupunki on hallinnut Iso-Pappilaa jo kohta neljä vuosikymmentä, ja silti sen asema kulttuurikeskuksena on jatkuvasti vaakalaudalla. Eikö tässä tilanteessa olisi syytä pohtia, voisiko uusi omistajataho tuoda pappilaan aivan uutta henkeä ja aktiivista toimintaa?
Historia osoittaa, että menestyvät kulttuuri- ja matkailukohteet syntyvät harvoin virkamiestyön tuloksena. Useimmiten ne ovat omistautuneen henkilön tai yhteisön aikaansaannoksia, joissa intohimo yhdistyy konkreettiseen tekemiseen.
Moni pelkää, että kaupungin luopuminen Iso-Pappilan omistuksesta tarkoittaisi samalla kulttuuritoiminnan loppua, mutta eikö olisi parempi keskittyä siihen, mitä rakennuksen seinien sisällä tapahtuu, eikä siitä kuka seinät omistaa? Miksi emme suuntaisi tarmoamme siihen, että Iso-Pappilalle löytyisi sellainen uusi omistajataho, jolla on aitoa tahtoa ja riittävästi resursseja kehittää sitä arvonsa mukaisesti?
Tämä ei ole pelkästään teoreettinen kysymys. Suomesta löytyy lukuisia esimerkkejä kulttuurihistoriallisista kohteista, jotka ovat saaneet uuden elämän siirtymällä asialleen omistautuneen tahon haltuun. Yksityisillä yhdistyksillä, säätiöillä tai yrityksillä on kunnalliseen omistukseen verrattuna huomattavasti monipuolisemmat mahdollisuudet saada rahoitusta eri kanavista niin rakennuksen kunnostukseen kuin sen toiminnan kehittämiseen. Kunnalla taas ei käsittääkseni ole tähän juurikaan muita vaihtoehtoja kuin veronmaksajien kukkaro.
Kaupunginvaltuuston aiemmin tekemä myyntipäätös ei tarkoita kulttuuri- ja matkailutoiminnan aliarvostusta tai lopettamista. Se ei myöskään missään nimessä tarkoita, että Iso-Pappilaa oltaisiin purkamassa tai että kulttuuripappila miljöineen katoaisi Pieksämäeltä. Kiinteistöä myydessä voidaan valikoida kenelle se myydään ja arvioida mahdollisia ostajakandidaatteja siltä pohjalta, onko heillä tahtoa ja resursseja säilyttää pappilakiinteistö kulttuuri- ja matkailukohteena ja kehittää sitä edelleen.
Mielestäni pahinta, mitä Iso-Pappilalle voisi tapahtua, olisi jäädä kaupungin omistukseen toiminnallisesti vajaakäyttöiseksi monumentiksi, jonka ylläpitoon tai kehittämiseen ei omistajalta löytyisi mielenkiintoa eikä resursseja. Sen sijaan, että keskitymme pitämään kiinni ajatuksesta että vain ja ainoastaan Pieksämäen kaupungin tulee omistaa rakennus, jonka hoitoon sillä ei näytä olevan voimavaroja, voisimme keskittyä etsimään ratkaisua uudesta omistajatahosta, joka varmistaisi Iso-Pappilan säilymisen elävänä ja kukoistavana kulttuuripaikkana.
Mikäli keskustelun sävy säilyy nykyisenkaltaisena – kaupungin syyllistämisenä pappilan heikosta hoidosta ja näköalattomuudesta sen kehittämisen suhteen ja samalla sen pakottamisena jatkamaan vastuuta ilman tarvittavia resursseja – ei lopputulos varmasti motivoi kehittämään alueen kulttuuritoimintaa.
Rakennuksen säilyminen ei ole lainkaan uhattuna eikä myöskään siellä järjestettävä toiminta ole pelkästään sen varassa, omistaako kiinteistön kaupunki vai joku muu. Keskitytään siis paikallaan polkevan omistajuuskeskustelun sijaan pohtimaan, millaisen elämän ja toiminnan me Iso-Pappilaan haluamme luoda.
Kun oikeat ihmiset ja oikeat ideat kohtaavat, voi Iso-Pappila saada uuden aikakauden, jossa historia ja kulttuuri kulkevat käsi kädessä kohti elinvoimaista tulevaisuutta – ilman että se on kuntapoliitikkojen tai viranhaltijoiden käsissä.