Aina kun jotain sattuu, nuorten törttöilyjä puolustellaan helposti toteamalla “pojat on poikia” tai muistelemalla “kaikkihan me hölmöiltiin nuorina”. Ymmärrän kyllä selitysten juuren: nuoruus on elämän harjoitusversio, jossa harkintakyky vasta latautuu ja päivityksiä tulee harva se viikko. Pieni hölmöily kuuluu siis pakettiin.
Mutta aivan kaikkea ei voi lakaista maton alle sen varjolla, että nuori on nuori. On tilanteita, joissa “pojat on poikia” muuttuu vaaralliseksi, jos sillä blokataan keskustelu vastuista ja rajoista: Yksi näistä tilanteista on holtiton käyttäytyminen liikenteessä.
Vaikka nuori kuljettaja kuinka kuvittelisi hallitsevansa autonsa täydellisesti – ja useinhan he kuvittelevat hallitsevansa kaiken täydellisesti – hän ei hallitse muuta liikennettä, säätä, sattumaa, eikä sitä, jos joku tulee kulman takaa risteykseen juuri sillä samalla sekunnilla.
Kun rattiin tarttunut nuori päättää voimiensa tunnossa kokeilla rajojaan, kyse ei ole enää viattomasta koheltamisesta. Se ei ole sama asia kuin tarran liimaaminen valotolppaan tai luvaton pulkkamäki naapuritontilla. Liikenteessä yksi virheliike, yksi väärä arvio tai väärään hetkeen osuva uho riittää. Tilanne voi karata käsistä nopeammin kuin ehtii sanoa “turvavyö”.
Eikä riskinä ole vain oma henki. Mikään “se kuuluu nuoruuteen” -mantra ei muuta sitä, että liikenteessä leikitään aina myös muiden ihmisten turvallisuudella. Tie on täynnä vastaantulijoita, pyöräilijöitä, jalankulkijoita – lapsia, jotka ylittävät suojatietä matkalla kotiin. He eivät ole valinneet osallistua kenenkään adrenaliininhuuruiseen kokeiluun.
Aina löytyy joku, joka huomauttaa: “Eiväthän aikuisetkaan osaa käyttäytyä liikenteessä.” Totta. Setämiestenkin joukosta löytyy aivan liikaa sankareita, jotka ajavat Keskuskadulla kuin olisivat voittamassa näkymätöntä rallia. Mutta ei aikuistenkaan liikennekäytöstä pidä selitellä sanomalla “miehet on miehiä”. Eikä aikuisen ihmisen kaahailu muutu hyväksyttäväksi sillä, että nuoret tekevät samaa – tai toisin päin.
Kun aikuiset ovat vastuuttomia ratissa, mistä he ovat saaneet oppinsa? Ehkä juuri siitä, että nuorempana kukaan ei jaksanut sanoa heille: “Ei, tämä ei ole okei.” Ehkä kukaan ei uskaltanut opettaa, että muiden turvallisuus on tärkeämpää kuin oma uho, vauhdinhimo tai kaveriporukan kannustus.
Nuoruus on tärkeä ja riehakas elämänvaihe, eikä sitä pidä kahlita liikaa – ja virheistä opitaan. Mutta jonkun täytyisi silti olla se aikuinen, joka kertoo, milloin raja tulee vastaan. Muutoin me annamme vaarallisen viestin: vastuuntunto on jotain, mikä tulee myöhemmin, “sitten kun aikuistuu”.
Liikenne ei ole paikka, jossa harjoitellaan rajojen tai oman egon venyttämistä. Siellä harjoitellaan vastuuta. Ja sen harjoittelun sen pitäisi alkaa paljon aikaisemmin kuin sillä hetkellä, kun jonkin menopelin avaimet ojennetaan käteen.
Vastuu ei tunne ikärajoja. Se alkaa heti, kun rattiin tarttuu ja liittyy muiden joukkoon.