Monroen doktriini näyttää palanneen historian lehdiltä takaisin elävien kirjoihin Donroen doktriinina. Mutta onko myös uusi Molotov–Ribbentrop-sopimus jo solmittu — ja me elämme jo sen seurauksissa? Historialla on taipumus toistaa itseään.
Yhdysvallat on nyt käyttänyt kovaa voimaa omalla mantereellaan, kaapannut Venezuelan presidentin. Joidenkin Trumpin lausuntojen perusteella syntyy helposti vaikutelma, että Yhdysvallat olisi valmis käyttämään valtaansa Venezuelassa tavalla, joka muistuttaa vanhan kunnon imperialismin ja riistokapitalismin epäpyhää liittoa, vaikka virallisesti toimia perustellaan rikosoikeudellisilla syillä ja kansallisella turvallisuudella
Eikä tässä vielä kaikki, Trumpin hallinnon edustajat ovat puhuneet avoimesti Panaman kanavan palauttamisesta, varoitelleet Kuubaa Venezuelan kohtalosta, ja onpa puhetta riittänyt myös Grönlannin haltuunotosta NATO-liittolaismaa Tanskalta.
Samaan aikaan Euroopalle todetaan Trumpin hallinnosta, että hoitakaa itse itsenne ja omat huolenne. Ukraina saa yhä odottaa apua Venäjän hyökkäyssodan uhrina. USA:n tuesta Ukrainalle on tullut hidasta, nihkeää ja ehdollista. Amerikkalaisten huomio on nyt Etelä- ja Väli-Amerikassa. Washingtonin vanha takapiha on jälleen Monroen malliin huomion keskipisteenä.
Samaan aikaan Putinin Venäjä omaa imperialistista sotaansa Euroopassa välinpitämättömän rauhallisesti. Kun sota, tappio ja kuolema kestävät riittävän kauan, niistä tulee taustahälyä – etenkin niille, jotka eivät itse ole tulilinjalla. Ja kun Yhdysvallat vaikenee ja sen mielenkiinto vetäytyy vanhalta mantereelta, Venäjä kuulee viestin niin kuin Venäjä aina kuulee: tämä alue on nyt vapaata riistaa ja meidän etupiiriämme.
Siksi seuraava kysymys on väistämätön: voiko Moskovan ja Washingtonin välillä olla kehittymässä jonkinlainen sanaton ymmärrys — ei välttämättä tarkoituksellinen sopimus, vaan käytännön hyväksyntä toistensa etupiirivaatimuksille? Trump saisi temmeltää Amerikan mantereilla, Putin puolestaan muotoilla Eurooppaa ja näyttää uhkaavasti siltä, että tällä kertaa Eurooppa joutuisi selviämään omin avuin. Logiikka on hyytävän tuttu historiasta: pienemmiltä valtioilta ei kysytä mitään. Heidät vain kirjataan jonkun vahvemman suurvallan etupiiriin.
Miten Yhdysvallat edes voisi tässä nykytilanteessa uskottavasti paheksua Venäjän toimia Ukrainassa? Miten Washington voisi puolustaa kansainvälistä oikeutta Euroopassa samaan aikaan, kun se omassa lähiympäristössään rikkoo sitä räikeän avoimesti – vaatii alueita omaan tarpeeseensa perustuen, kaappaa valtionpäämiehen, vaikuttaa valmiilta kolonialisoimaan suvereenin valtion öljyvaroineen ja sanelemaan muillekin pienemmille maille näiden kohtaloita?
Suurvallat puhuvat suvereniteetista silloin, kun se palvelee niiden omia etuja ja unohtavat sen, kun se ei enää palvele. Yhtäkkiä Ukrainan sota ei olekaan enää kamppailu oikean ja väärän välillä, vaan kamppailu niiden välillä, joilla on ja joilla ei ole varaa tehdä väärin muista piittaamatta. Pienemmät maat on nostettu jälleen pelilaudalle, nappuloiksi, joita siirrellään ulkopuolelta imperialistisia suurvaltahaluja omaavien hallintojen toimesta.
Euroopan suuri harha on ollut usko siihen, että Yhdysvallat tulee aina avuksemme – ja vieläpä pysyy oikealla puolella historiaa. Jos Yhdysvaltojen ulkopolitiikka liukuu suuntaan, jossa se muistuttaa yhä vähemmän eurooppalaista, sääntöpohjaista turvallisuusajattelua – ja enemmän puhdasta valtapolitiikkaa – Euroopan on vedettävä siitä omat johtopäätöksensä. Yhdysvaltoihin ei voisi enää luottaa Euroopan moraalisena selkänojana ja tukena hädän hetkellä.
Eurooppa on kohdannut muutoksen, jota se ei voi kuitata pelkkänä hetkellisenä Trump-kauden poikkeamana. Jos Yhdysvallat jatkaa toimintaa avoimen realistisesta, etupiiripohjaisesta logiikasta käsin, Euroopan turvallisuusrakenteet muuttuvat väistämättä.
NATO:n turvatakuut ovat edelleen olemassa, mutta viime aikojen kehitys herättää kysymyksen siitä, kuinka automaattisesti ja vahvana ne lopulta toteutuvat, jos Yhdysvaltojen sitoutuminen muuttuu valikoivammaksi. Yhdysvaltain sotilasmahdin varaan rakentunut NATO on turva vain niin kauan kuin liittouma perustuu yhteisiin arvoihin. Jos nuo arvot murenevat, jäljelle jää vain raaka voima – ja sitä löytyy Washingtonista ja Moskovasta enemmän kuin me eurooppalaiset haluaisimme myöntää.
Puhuttaessa “uudesta Molotov–Ribbentrop -sopimuksesta” kyse on ennen kaikkea metaforasta: ei muodollisista sopimuksista, vaan siitä, että suurvallat alkavat toimia ikään kuin maailma olisi jälleen jaettu etupiireihin. Riittää, että kaksi suurvaltaa alkaa käytännössä toimia tavalla, joka näyttää sivuuttavan kansainvälisen oikeuden velvoittavuuden — tai ainakin soveltavan sitä valikoivasti.
Kun tämä realisoituu Trumpin Yhdysvaltojen keskittyessä omiin aluevaatimuksiinsa ja operaatioihinsa, viesti Moskovalle on yksinkertainen: etupiiriajattelu ei ole poikkeus vaan hyväksytty toimintamalli. Tässä mielessä on ainakin loogisesti mahdollista puhua hiljaisesta etupiirijaosta — vaikka mitään muodollista sopimusta ei olisi tehtykään – maailma on jo jaettu etupiireihin ennen kuin kukaan ehti asiaa edes huomata.
Kaikista pelottavinta nykytilanteessa ei ole aggressio. Pelottavinta on kasvava kaksinaismoralismi. Se voi tappaa viimeisenkin rippeen uskosta maailmanjärjestykseen, joka on suojannut Eurooppaa sodalta jo muutaman sukupolven ajan. Pahimmassa tapauksessa Euroopan asema voi alkaa muistuttaa historiasta tuttua asetelmaa, jossa pienemmät valtiot joutuvat sopeutumaan suurvaltojen tekemiin ratkaisuihin – halusivat ne tai eivät.
Molotov–Ribbentrop ei ollut vain sopimus muiden joukossa. Se oli etupiirien varaan rakentuva ajattelutapa. Ja jos se ajattelutapa palaa molemmille puolille Atlanttia, Eurooppa saa lopulta kysyä vain yhden kysymyksen: kuka puolustaa meitä, jos emme me itse?
Pienemmät valtiot ovat historiassa aina joutuneet testaamaan kansainvälisen oikeuden kantavuutta käytännössä – ja oppineet, että se kestää vain niin kauan kuin suurvallat pitävät sitä hyödyllisenä. Siksi nykyisessä asetelmassa Eurooppa ei voi enää ajatella, että Yhdysvallat on automaattisesti normatiivinen ja tasapainottava vastavoima Venäjälle. Nyt näyttää siltä, että molemmat voivat yhtä aikaa olla valmis rikkomaan sääntöjä — ja tuomitsemaan niiden rikkomisen toisella puolella maailmaa.
Emme voi tietää, onko näin – mutta kehitys näyttää huolestuttavasti liikkuvan tähän suuntaan. Euroopan valtioilla näyttää olevan kaksi vaihtoehtoa: vahvistaa omaa puolustustaan merkittävästi tai hyväksyä, että niiden asema määräytyy toisten tekemien päätösten kautta.