Pieksämäen kaupungin kiinteistötilanne kuvastaa laajempaa muutosta, jota moni suomalainen kunta elää todeksi. Tilojen tarve ei ole enää entisensä, eikä se tule palaamaan.
Väestön väheneminen, palvelujen keskittyminen, digitalisaatio ja etätyön yleistyminen ovat muuttaneet pysyvästi sitä, kuinka paljon ja millaisia tiloja kaupunki tarvitsee. Verovaroilla kustannettavia neliöitä on yksinkertaisesti liikaa.
Eikä ongelma ole edes näin yksinkertainen. Kun tiloja jää vajaakäyttöön, kasvaa myös ennestään suuri korjausvelka, koska kiinteistöt eivät kata edes ylläpitokuluja saati korjauskustannuksia. Pieksämäellä tämä velka on paisunut jo aikoja sitten hälyttävälle tasolle. Meillä on runsain mitoin julkisia rakennuksia, joihin ei ole riittävästi käyttäjiä kattamaan kuluja, mutta ei myöskään rahaa niiden kunnostamiseen.
Tämä yhtälö ei ratkea itsestään. Kiinteistöstrategia on olemassa – mutta se ei toimi.
Kiinteistöstrategiaa on veivattu Pieksämäellä jo vuosia. Rakennuksia on luokiteltu eri kategorioihin niiden käyttötarpeen, kunnon, korjausvelan ja lakisääteisten palvelujen näkökulmasta. Paperilla tämä kuulostaa järkevältä.
Käytännössä strategia ei kuitenkaan ole tuonut päätöksentekoon selkeyttä tai johdonmukaisuutta. Päinvastoin, siitä on tullut jatkuva kiistakapula. Rakennuksia siirrellään kategoriasta toiseen, ja keskustelu jumittuu yksittäisten kiinteistöjen kohtaloihin. Kokonaiskuva hämärtyy. Samalla päätöksenteko halvaantuu.
Liian usein keskustelun taustalla tuntuu olevan ajatus siitä, että vielä joskus palaamme Kekkosen aikaan, jolloin tiloja tarvittiin enemmän. Mutta tätä paluuta ei ole tulossa. Rakenteellinen muutos yhteiskunnassa on pysyvä.
Myös elinkeinopolitiikka kaipaa kiinteistöstrategiaan selkeyttä. Oman lisähaasteensa tuo liike-elämän tarvitsemien kiinteistöjen hallinnointi. Vastuuta on vuosien varrella palloteltu edestakaisin teknisen toimen tilapalveluiden ja yrityspalveluiden välillä ilman selkeää kokonaisnäkemystä.
Tämä ei ole pelkkä hallinnollinen yksityiskohta – se vaikuttaa suoraan kaupungin elinvoimaan. Yritykset tarvitsevat ennakoitavuutta, eivät epäselvää pallottelua. Tällä hetkellä tämäkin osa kokonaisuutta on edelleen hajallaan.
Kaikkea ei voida pelastaa. Keskustelua vaikeuttaa myös se, että odotukset kaupungin roolista ovat kasvaneet. Osa kuntalaisista ja poliittisista ryhmistä toivoo, että kaupunki pelastaisi omien kiinteistöjensä lisäksi myös yksityisiä rakennuksia uuteen kukoistukseen.
Todellisuus on kuitenkin toinen. Kaupunki on jo nyt tilanteessa, jossa konkurssien kautta kiinteistöjä siirtyy sen omistukseen – kuten esimerkiksi Säästökeskuksen ja Hotelli Savonsolmun kohdalla on nähty.
Uusien vastuiden ottaminen tilanteessa, jossa nykyisistäkään ei selvitä, ei ole kestävää. Savonsolmusta koitui kaupungille purkukustannuksia ja Säästökeskus päätettiin pelastaa – nyt se on edelleen ongelmana, tarjolla tyhjiä liiketiloja, joita kukaan ei kaipaa ja puolitiehen jäänyt peruskorjaus, jossa osa tiloista on uusittu ja vuokrattu ja paljon pakollisia korjauksia on vielä tekemättä.
Nyt tarvitaan päätöksiä – ei lisää selvityksiä tai poliittista vääntöä lillukanvarsien parissa. Pieksämäki ei tarvitse enää uutta kiinteistöstrategiaa paperille. Se tarvitsee strategian, joka toimii myös käytännössä.
Se tarkoittaa kolmea asiaa: kokonaiskuvan ottamista aidosti haltuun, realiteetteihin perustuvia valintoja ja päätöksiä, joihin sitoudutaan.
Kaikista kiinteistöistä ei voida pitää kiinni, mutta osasta on pidettävä kiinni. Kaikkia ei voida korjata, mutta ei myöskään purkaa. Mitä pidempään näiden ratkaisujen tekemisen parissa venkoillaan savolaiseen tapaan, sitä kalliimmaksi loppulasku veronmaksajille tulee.
Toimiva kiinteistöstrategia ei synny kompromissien loputtomasta ketjusta, vaan kyvystä tehdä vaikeita, mutta välttämättömiä päätöksiä. Nyt on sen aika.