Historiallisilla vertauksilla on huono maine. Niitä käytetään liikaa ja liian kevyesti, ja liian usein ne ovat vain pelkkiä poliittisia lyömäaseita vailla todellista faktapohjaa tai kunnollista analyysiä. Silti juuri historian avulla yritämme tälläkin hetkellä ymmärtää autoritaarisuuden, vallan keskittämisen ja demokratian rapautumisen dynamiikkaa. Mutta onko oikein verrata Trumpin Yhdysvaltoja Stalinin Neuvostoliittoon tai Hitlerin Saksaan?
Yksi asia on selvää: rinnastus vaikuttaa mielettömältä. Trump ei ole Hitler eikä Stalin. Hän ei ole vienyt maataan yksipuoluejärjestelmään, rakennuttanut keskitysleirejä eikä järjestänyt suunnitelmallista joukkotuhontaa. Yhdysvallat on edelleen perustuslaillinen demokratia, jossa on riippumaton oikeuslaitos, vapaa media, oppositio ja vaalit. Mutta kun katsomme syvemmälle vallankäytön rakenteeseen – siihen, miten valtaa keskitetään, miten vastustajia kohdellaan ja miten todellisuutta muokataan – vertailu ei ole enää täysin mieletön. Se käy karmivaksi juuri siksi, että tietyt vanhat kaavat toistuvat nyt Trumpin hallinnossa.
Hitlerin ja Stalinin valtioiden peruslogiikka oli vallan keskittäminen. Oman vaikutusvaltansa ulkopuolella olevia instituutioita kumpikaan ei sietänyt: ne alistettiin tai murskattiin. Tämä ei tapahtunut yhdessä yössä, vaan asteittain – kriisien, hätätilojen ja retoristen uhkakuvien avulla. Trump ei ole pystynyt eikä toistaiseksi kyennyt samaan. Mutta hänen poliittinen tyylinsä on johdonmukaisesti pyrkinyt heikentämään luottamusta riippumattomiin instituutioihin: oikeuslaitokseen, liittovaltion virkamiehistöön, tiedustelupalveluihin ja mediaan.
Kun kansalaisten usko neutraaleihin pelisääntöihin ja riippumattomaan mediaan rapautetaan, jäljelle jää vain kaikkitietävän johtajan sana.
Kun tuomari tekee epämieluisan päätöksen, hänestä tulee Trumpin silmissä “poliittinen” ja korruptoitunut. Kun virkamies kertoo epämieluisia faktoja, hän edustaa “syvävaltiota” tai on vastustajien puolella. Kun media raportoi presidentin toimista kriittisesti, se muuttuu Trumpin retoriikassa “kansan viholliseksi”. Historia opettaa, että juuri tällainen narratiivi on autoritaarisen vallan esivaihe. Kun kansalaisten usko neutraaleihin pelisääntöihin ja riippumattomaan mediaan rapautetaan, jäljelle jää vain kaikkitietävän johtajan sana.
Toinen autoritarismin nousun yhteinen piirre on viholliskuvan rakentaminen. Hitler ja Stalin rakensivat valtansa pitkälti ulkoisen ja sisäisen uhan varaan. Kansa mobilisoitiin pelolla ja epäluulolla. Trumpin retoriikassa vihollisia ovat olleet siirtolaiset, “epäisänmaalliset” vastustajat ja median “valeuutiset”. Vaikka mittakaava ja keinot ovat erilaisia, taustalogiikka on tuttu: poliittisesta erimielisyydestä tulee epälojaalisuutta valtiota – eli käytännössä johtajaa – kohtaan.
Myös todellisuuden hallinta on autoritaarisen politiikan ydintä. Stalinin ja Hitlerin totalitaariset järjestelmät rakensivat massiivisen propagandakoneiston hallitakseen kertomusta todellisuudesta. Niitä erotti demokratioista se, ettei riippumatonta tietoa juuri ollut saatavilla. Trump ei hallitse mediaa, mutta hän on tehokkaasti käyttänyt modernia viestintäteknologiaa, erityisesti sosiaalista mediaa, tavalla, joka ohittaa perinteiset journalistiset portinvartijat. Samalla hän on pyrkinyt systemaattisesti heikentämään luottamusta kaikkeen sellaiseen tietoon, jota hän ei itse kontrolloi. Epämiellyttävästä faktasta tulee “noitavainoa”, kriittisestä journalismista “valhetta”. Tässä mielessä erot liittyvät median muotoon, eivät logiikkaan: 1930-luvulla todellisuutta muokattiin radioaalloilla, 2020-luvulla somen algoritmeilla.
Autoritaarinen valta ei pysy pitkään vain kielen ja narratiivien tasolla. Jossain vaiheessa se ilmestyy virastojen kautta hallintoon, kaduille ja yksittäisten kansalaisten elämään. Se ilmenee lopulta siinä, miten valtiollista voimaa käytetään käytännössä. Trumpin vallankäyttö ei enää rajoitu retoriikkaan tai kansainväliseen politiikkaan, vaan se näkyy yhä konkreettisemmin myös sisäpolitiikassa. Liittovaltion maahanmuuttoviranomaisen ICE:n sekä kansalliskaartin käyttö kaupungeissa ja osavaltioissa, joissa presidentti kohtaa eniten poliittista vastustusta, on herättänyt vakavia kysymyksiä vallan ja lainvalvonnan politisoitumisesta. Näissä operaatioissa turvallisuusretoriikka kietoutuu yhä selvemmin lojaalisuuden vaatimukseen johtajaa kohtaan.
Traaginen esimerkki tästä on tapaus, jossa 37-vuotias perheenäiti ja Yhdysvaltain kansalainen Renee Nicole Good kuoli ICE-agentin avattua tulen hänen autoaan kohti lähes silmänräpäyksessä. Julkisuudessa olleiden tietojen perusteella tapaus vaikuttaa ennen kaikkea ICE:n äärimmäisen aggressiivisen toimintamallin seuraukselta, ei harkitulta turvallisuusoperaatiolta.
Renee Goodin kuolemasta maalataan osa laajempaa poliittista kertomusta, jossa valtion voimankäyttöä omia kansalaisiaan kohtaan ei kyseenalaisteta
Trumpin hallinto on pyrkinyt jälkikäteen kehystämään uhrin terroristiseksi uhaksi ja oikeuttamaan äärimmäisen rajun toimintamallin. Tämä narratiivinen käännös on tuttu autoritaarisista järjestelmistä: kun valtion väkivalta kohdistuu omiin kansalaisiin, vastuu siirretään uhrille, ja tragedia muutetaan propagandaksi. Näin yksittäisestä kuolemasta tulee osa laajempaa poliittista kertomusta, jossa valtion voimaa ei koskaan kyseenalaisteta – vain sen kohteet.
Trumpin “MAGA” tai “America First” on kansallismielinen ohjelma, joka korostaa oman edun kylmää ajamista ja kyseenalaistaa kansainväliset instituutiot, sopimuksiin perustuvan maailmanjärjestyksen ja valtioiden kesken sovitut pelisäännöt. Kansallismielisyys ei sinänsä ole sama asia kuin fasismi tai stalinismi, mutta historian valossa se on usein tarjonnut hedelmällisen maan autoritaariselle johtajuudelle, jos siihen yhdistyy voimakas johtajapersoona, institutionaalisen vastuun halveksunta ja lain tulkitseminen ensisijaisesti poliittisena välineenä. Trumpin ympärille rakentunut lojaalisuuskulttuuri, jossa uskollisuus johtajalle menee instituutioiden, normien ja tosiasioiden edelle, muistuttaa meitä tästä vaarasta.
Trumpin autoritaarisia piirteitä omaava visio kultaisen kauden Yhdysvalloista muistuttaa jonkin verran Hitlerin massojen ideologista hallintaa ja Stalinin pelon vallassa pitämää neuvostovaltiota, mutta päivitettynä 2020-luvun teknologiseen kontekstiin. Erona historiaan tiedonvälitys on nyt reaaliaikaista ja nopeasti leviävää. Viholliskuvia on mahdollista levittää algoritmien ja bottiarmeijoiden avulla. Se tekee vallankäytöstä nopeaa, keskitettyä ja globaalia. Tulos on pahimmillaan moderni, tehokas ja erittäin vaarallinen valtiokoneisto, joka yhdistää historian vaarallisimmat ideologiat nykyaikaisiin teknologioihin.
On silti rehellistä tunnustaa erot. Saksassa ja Neuvostoliitossa väkivaltakoneisto oli valtion keskeinen työkalu. Yhdysvalloissa tällaista keskitettyä poliittista väkivaltaa ei ole. Hitler ja Stalin tuhosivat järjestelmällisesti yhteiskuntiensa poliittiset vapaudet. Yhdysvalloissa on edelleen vapaa lehdistö, riippumaton oikeuslaitos ja toimiva oppositio — ja yhdessä ne myös rajoittavat presidentin valtaa. Molemmat totalitaariset hallinnot harjoittivat massiivisia ihmisoikeusrikoksia ja joukkotuhontaa. Sellaiseen Trumpin politiikkaa ei voida verrata. Juuri näiden erojen vuoksi varovaisuus vertailussa ja rinnastuksissa on välttämätöntä.
Viimeisin Trumpin lausunto tekee tämän kehityskulun poikkeuksellisen näkyväksi ja paljastavaksi. Trump totesi haastattelussa, etteivät mitkään kansainväliset lait estä häntä toimimasta globaalilla kentällä halunsa mukaan. Ainoa rajoittava tekijä on hänen mukaansa hänen oma moraalinsa ja mielensä: “Se on ainoa asia, joka voi pysäyttää minut.” Tämä ei ole vain ylimielinen heitto tai provokaatio, vaan autoritaarisen ajattelun ydin kiteytettynä yhteen lauseeseen. Kun vallankäyttäjä määrittelee itse itsensä ainoaksi moraaliseksi rajaksi, oikeusvaltion, kansainvälisen oikeuden ja institutionaalisten pidäkkeiden merkitys muuttuu toissijaiseksi — tai katoaa kokonaan.
Tämä ei ole vain ylimielinen heitto tai provokaatio, vaan autoritaarisen ajattelun ydin kiteytettynä yhteen lauseeseen.
Historiallisesti juuri tällainen ajattelu on ollut autoritaarisen vallan vaarallisin vaihe. Hitler ja Stalin eivät aluksi hylänneet lakeja avoimesti; he tulkitsivat niitä uudelleen, sivuuttivat ne “poikkeustilanteissa” ja lopulta asettivat oman tahtonsa lain yläpuolelle. Trumpin lausunto ei tarkoita, että hän olisi saavuttanut saman aseman — mutta se kertoo, miten hän itse ymmärtää vallan luonteen: henkilökohtaisena, sisäisenä ja vain omantunnon rajoittamana. Demokratioissa vallan perusajatus on päinvastainen: yksilön moraali ei ole riittävä turva, vaan valtaa rajoittavat nimenomaan ulkoiset, riippumattomat rakenteet, lait ja kansainväliset sitoumukset.
Erityisen huolestuttavaa lausunnossa on sen globaali ulottuvuus. Kansainvälinen oikeus, sopimuksiin perustuva maailmanjärjestys ja monenkeskiset instituutiot ovat syntyneet juuri siksi, että yksittäisten johtajien mielivalta ei määrittelisi valtioiden toimintaa. Kun Yhdysvaltain presidentti viestii, että nämä rajat eivät koske häntä, kyse ei ole vain sisäpolitiikasta vaan koko kansainvälisen järjestelmän legitimiteetin murentamisesta. Se on sama logiikka, joka 1900-luvulla johti suurvaltojen avoimeen voimankäyttöön ja lopulta katastrofaalisiin seurauksiin.
Tämä lausunto ei vielä tee Trumpista diktaattoria. Mutta se tekee näkyväksi ajattelutavan, jossa vallan rajoitteet nähdään esteinä eikä demokratian ydinelementteinä. Juuri tällainen ajattelu on historian valossa ollut ensimmäinen askel kohti järjestelmiä, joissa johtajan tahto korvaa lain, moraali korvaa vastuun ja lojaalisuus korvaa totuuden. Ja siksi nämä sanat ovat ehkä paljastavampia kuin mikään yksittäinen poliittinen päätös.
Vertailu on aiheellista, koska tietyt autoritaarisen politiikan toimintakaavat eivät muutu historian mukana. Ne voivat ilmetä ilman keskitysleirejä, ilman yksipuoluejärjestelmää tai järjestelmällistä poliittista väkivaltaa – osana demokraattisen järjestelmän sisäistä rapautumista. Kun instituutioiden luotettavuutta järjestelmällisesti kyseenalaistetaan, riippumattomia vallankäyttäjiä ja asiantuntijoita korvataan johtajalle lojaaleilla henkilöillä, viholliskuvien avulla rakennetaan lojaalisuutta johtajan ympärille ja tiedonvälityksestä tulee poliittisen taistelun väline, ollaan jo kaukana normaalista demokraattisesta kulttuurista. Kun tähän yhdistyy moderni teknologia, autoritaarinen valta voi pitkään naamioitua demokratiaksi ja samalla olla sisäisesti jotain aivan muuta.
On epäreilua ja historiallisesti virheellistä väittää, että Trumpin Yhdysvallat olisi lähellekään sama asia kuin Hitlerin Saksa tai Stalinin Neuvostoliitto. Mutta on yhtä lailla vaarallista teeskennellä, ettei yhteisiä autoritaarisen vallankäytön piirteitä olisi lainkaan havaittavissa. Historia ei koskaan palaa sellaisenaan. Se palaa muotoaan muuttaen. Ja juuri siksi vertailua ja pohdintaa on tarpeen tehdä.