Leonid, automies

Mobilisti-lehti sai taannoin aikaan keskustelua omistamalla erään numeronsa kannen kokonaan Leonid Brezhneville, tuolle tuuheiden kulmakarvojen sanansaattajalle ja Neuvostoliiton kommunistista puoluetta vuosina 1966-1982 johtaneelle pääsihteerille. Siinä missä nuoremmat autoharrastajat tuskin erottaisivat naapurin Leonid-setää Mobilistin tervaskannosta K.L.B:stä, sai moinen takautuma kultaiselle 80-luvulle monet vanhemman polven autoharrastajat hämilleen, sen verran eläviä muistoja noista itänaapurimme voiman vuosista monilla vielä on.

Ihan aiheetta Neuvostoliiton entinen johtaja ei toki suomalaisen ajoneuvohistoriallisen julkaisun kanteen päätynyt, vaan lehti piti sisällään laajan ja ansiokkaan reportaasin pääsihteeri Brezhnevin autoharrastuksesta – sikäli hupaisaa kuin se onkin, niin Leonid oli vannoutunut jenkkiautoharrastaja!

Tuota Mobilistin juttua hetki sitten lukiessani muistin taas elävästi sen suunnattoman ärsytyksen, jota jouduin kokemaan, kun Leonid-sedän maallinen vaellus päättyi 10. marraskuuta 1982 ja tieto neuvostojohtajan poismenosta levisi maailmalle.

Presidentti Mauno Koivisto totesi televisiopuheessaan varmastikin aivan vilpittömästi ja yhtään itänaapuria mielistelemättä, että ”suomalaiset hiljentyvät naapurimaansa Neuvostoliiiton kansojen rinnalla kunnioittamaan suuren valtiomiehen ja Suomen ystävän muistoa” ja tuolloisessa maailmantilanteessahan se tarkoitti mm. sitä, että Suomen televisiokanavilla – molemmilla niistä kahdesta – ei näytetty lainkaan viihteellisiä ohjelmia, vaan ne korvattiin tähän suureen kansalliseen suruun paremmin sopivilla korkeakulttuuri- ja asiaohjelmilla.

Ikävä kyllä 11.11.1982 eli päivä, jolloin tieto suuren johtajan poismenosta julkaistiin sattui olemaan torstai ja torstai oli meikäläisen 1970-luvun puolivälin paikkeilla syntyneessä ikäluokassa monille viikon kohokohta, koska silloin television rinnakkaiskanavalla (nykyinen TV2) esitettiin osana MTV:n ohjelmistoa Pätkis, joka oli vajaan tunnin mittainen kooste piirrettyjä lastenohjelmia. Niitä ei siis tullut joka päivä aamusta iltaan , puhumattakaan että tarjolla olisi ollut kolmea pelkästään lastenohjelmille omistettua tv-kanavaa.

No oli siis torstai 11. marraskuuta 1982 ja siinä minä sitten innoissani kirmasin sisälle ja ryntäsin painamaan television päälle (se piti tietysti tehdä painamalla television käynnistysnappulaa, kaukosäätimestä oli kokemusta vain lainassa olleen videonauhurin yhteydessä – ja siinäkin kake oli pitkällä kaapelilla fyysisesti kiinni videonauhurissa) ja istahdin sitten sohvalle odottelemaan viikottaisen piirrosfilmipläjäyksen alkua… Smurffit taisivat olla silloin se Pätkiksen ensimmäinen ohjelma ellen ihan väärin muista.

Mutta mitä hemmettiä sieltä tulikaan! Still-kuvia luonnosta ja maisemista yhdistettynä melankoliseen klassiseen musiikkiin ja tiedote, että nyt hiljennytään suremaan jotain 7-vuotiaan suomalaislapsen maailmankuvassa täysin merkityksetöntä vanhaa äijänkäppänää. Se otti kuulkaas kupoliin sen verran lahjakkaasti, että sen jälkeen mielipidettäni Neuvostoliitosta ei saanut myönteiseksi edes maantiedon kirjojen puolueeton hehkutus itäisen naapurimme edistyksellisyydestä tai silmänkantamattomiin lainehtivista viljapelloista…