Kun vaihtaa kuulumisia tuttujen kanssa eri puolilta maailmaa, huomaa nopeasti, miten erilaisista näkökulmista maailman tapahtumia tarkastellaan. Siinä missä meillä keskustelua hallitsee Venäjän hyökkäyssota Euroopassa ja sen mukanaan tuoma turvallisuushuoli, muualla huomio voi kohdistua täysin toisiin kysymyksiin – esimerkiksi toiseen kriisiin, ympäristökatastrofiin tai taloudelliseen epävarmuuteen, jonka vaikutuspiirissä ihmiset elävät.
Omat verkostoni rakentuvat pitkälti vanhojen amerikkalaisten klassikkoautojen, hot rodien ja kustomien harrastuksen ympärille. Se on yllättävän monimuotoinen ja kansainvälinen yhteisö. Yhteinen kiinnostus yhdistää ihmisiä, vaikka taustat, elämäntilanteet ja maailmankatsomukset poikkeavatkin toisistaan joskus radikaalisti. Usein huomaan, miten juuri tuo jaettu harrastus mahdollistaa keskusteluja, joita muuten ei ehkä syntyisi – se luo yhteyden, vaikka politiikka, kulttuuri tai arjen todellisuus olisivatkin kaukana toisistaan.
Esimerkiksi osa tuttavistani asuu Yhdysvalloissa pienissä, taantuvissa entisissä teollisuuskaupungeissa – sellaisissa, joista työpaikat ovat kadonneet halpatuotantomaihin jo vuosikymmeniä sitten. Näissä yhteisöissä tulevaisuus näyttäytyy usein epävarmana tai toivottomana. Siellä suurimpia huolenaiheita ovat laiton siirtolaisuus, taloudellinen epäoikeudenmukaisuus ja maan sisäinen poliittinen jakautuneisuus. Euroopan turvallisuuspoliittiset kysymykset jäävät näissä keskusteluissa helposti sivurooliin – ei siksi, että ne olisivat merkityksettömiä, vaan koska arjen realiteetit ovat toiset.
Me mietimme täällä omaa turvallisuuttamme, pohdimme Venäjän uhkaa ja katsomme maailmaa omasta mielestämme länsimaisen, mutta todellisuudessa pikemminkin länsieurooppalaisen arvomaailman kautta – sen johon olemme kasvaneet ja joka voi tuntua meistä ainoalta oikealta. Mutta USA:n keskilännessä asuva duunari kokee asiat eri tavalla, vaikka hän pitää itseään myös länsimaalaisena. Myös länsimaalaisuus on nykyään pirstaloitunut käsite – viime vuosikymmenten aikana olemme huomaamatta tulleet kauas 2. maailmansodan tai kylmän sodan vuosikymmenten yhteisestä kokemuspohjasta.
Monen amerikkalaisen perusduunarin arjessa ei yksinkertaisesti riitä tilaa tai ymmärrystä niille eurooppalaisille uhkakuville, jotka meille täällä ovat tällä hetkellä jokapäiväistä todellisuutta.
Joskus meidän kaikkien olisi hyvä pysähtyä pohtimaan molemminpuolisia ennakkoluuloja ja mielikuvia, joita oma kulttuuriympäristömme ruokkii. Siinä missä meille eurooppalaisille amerikkalaiset näyttäytyvät – ellei joiden mielestä suorastaan tyhminä – niin ainakin yksinkertaisina tai välinpitämättöminä Euroopan turvallisuusuhkia kohtaan, heille taas me saatamme näyttäytyä parempiosaisina, jopa ylimielisinä turvallisuuspolitiikan vapaamatkustajina. Yhdysvalloissa ei ole harvinaista kuulla ihmettelyä siitä, miksi amerikkalaiset veronmaksajat rahoittavat eurooppalaisten valtioiden turvallisuutta toimimalla maailmanpoliisina. Monen amerikkalaisen perusduunarin arjessa ei yksinkertaisesti riitä tilaa tai ymmärrystä niille eurooppalaisille uhkakuville, jotka meille täällä ovat tällä hetkellä jokapäiväistä todellisuutta.
Tällaiset kohtaamiset ja keskustelut muistuttavat siitä, miten voimakkaasti oma elinympäristömme ja kokemusmaailmamme vaikuttavat siihen, mitä pidämme tärkeänä. Usein sorrumme kuvittelemaan katsovamme maailmaa “yleispätevästi” ja pidämme monia asioita itsestäänselvyyksinä kaikille ja kaikkialla, mutta todellisuudessa jokainen meistä lopulta katsoo maailmaa omasta kuplastaan käsin – suodattuneena historian, median, kasvatuksen ja yhteiskunnallisten olosuhteiden läpi. On yllättävän vaikea hahmottaa elävänsä kuplassa, ellei arjessa ole säännöllistä kosketusta sen seinien ulkopuolelle.
Ehkä kymmenien vuosien kuluttua historioitsijat kykenevät osoittamaan, mikä yksittäinen sysäys laukaisi laajemmat kehityskulut ja missä kohtaa maailman suunta muuttui peruuttamattomasti.
Silti moni – taustoista riippumatta – jakaa tunteen siitä, että elämme poikkeuksellisia ja murroksellisia aikoja. Tarve kestäville ratkaisuille taloudessa, luonnonvarojen käytössä ja kansainvälisessä yhteistyössä yhdistää, vaikka painotukset ja näkökulmat vaihtelevat. Jotta pääsisimme eteenpäin, on tärkeää tiedostaa, että oma näkökulmamme ei ole koko kuva. Eikä sen tarvitsekaan olla.
Jos jotain harrastusyhteisö on opettanut, niin sen, että aito yhteys voi syntyä yllättävienkin eroavaisuuksien yli. Samanlainen kiinnostus voi avata keskustelun, jossa toista kuunnellaan – ei siksi, että oltaisiin kaikesta samaa mieltä, vaan siksi, että ymmärrystä voi syntyä vain kohtaamisen kautta. Ehkä juuri sitä tarvitsisimme enemmän myös yhteiskunnallisessa keskustelussa: kykyä kurkistaa kuplan ulkopuolelle ja hyväksyä se, että maailmaa voi arvottaa monella eri tavalla – ilman että kenenkään kokemus mitätöityy.
Lopulta vasta jälkikäteen nähdään, mitkä näistä aikamme hetkistä, teoista tai tapahtumista nousevat suureksi historiankäänteeksi. Ehkä kymmenien vuosien kuluttua historioitsijat kykenevät osoittamaan, mikä yksittäinen sysäys laukaisi laajemmat kehityskulut ja missä kohtaa maailman suunta muuttui peruuttamattomasti. Aikalaiselle metsä jää helposti puiden taakse, mutta juuri siksi kannattaa katsoa myös naapurimetsän suuntaan – niin oma kuin toisenkin todellisuus saavat silloin enemmän syvyyttä.