Mistä tietää, että vaalit lähestyvät? Ei tarvitse edes seurata uutisia tai selata somea. Riittää, kun menee torille tai hakemaan kahvimaitoa paikallisesta marketista. Siellä ne nimittäin ovat – vaaliehdokkaat rivissä, iloinen hymy huulilla ja termoskannu kuumana.
Käytännön vaalikampanjointi on nykyään lähinnä sirkusta, jossa mainoskrääsä ja kahvi ajavat keskustelun edelle. Tarjolla on makkaraa, kahvia, pullaa, karkkia ja sälää. Tunnelma on suomenruotsalaisen iloinen ja avoin kuin Strömssöön rapujuhlissa, vaikka oltaisiin räntäsateessa syrjäsavolaisen pikkutaajaman Salen parkkiksella.
Kuvitellaanko me ehdokkaat oikeasti, että äänestäjä on näin helposti ostettavissa? Yksi jauhomakkara Pirkka-sinapilla ja lämmin hyvänpäiväntoivotus – riittävätkö ne vakuuttamaan paikalle eksyneen vaalikarjan siitä, että juuri tämä käteen lykätyssä flaijerissa hymyilevä ehdokas on luottamuksen arvoinen?
Ilmassa on taikaa, vaalitaikaa. Kuin ihmeen kaupalla ehdokkaat, joita ei ole näkynyt useampaan vuoteen missään, muuttuvat vaalien lähestyessä äkkiä koko kylän ilopillereiksi. Kadulla tervehditään jokaista vastaantulijaa – jopa niitä naapureita, joihin ei normaalisti luoda edes katsekontaktia. Sankoin joukoin mennään myös kauppojen edustoille päivystämään ja jaetaan karkkeja, ilmapalloja, heijastimia ja pirteähköjä kampanjahymyjä. Osallistutaan talkoisiin ja tapahtumiin, autetaan vähäosaisia, viedään mummot ja papat ulkoilemaan, järjestetään ohjelmaa lapsiperheille ja vanhuksille, pidetään hassunhauskoja tempauksia ja kilpailuja, joihin koko kylä on tervetullut.
Mutta sitten kun vaalit ovat ohi, loppuvat tapahtumat ja tempauksetkin. Ei enää makkaraa, ei kahvia, ei karkkia eikä tervehdyksiä kaupan käytävällä. Se iloinen riehakkuus, jolla kuntalaisia lähestyttiin kampanjatilaisuuksissa ennen vaalipäivää, haihtuu yhtä nopeasti kuin grillisavu syksyisessä tuulenpuuskassa Salvosenmäen näkötornin juurella.
Olisi useimmiten mukavampaa kuulla ehdokkailta perusteltuja kannanottoja, näkemyksiä ja ajatuksia päivän polttavista aiheista tai kotikunnan tulevaisuudennäkymistä.
Sen sijaan, että vertaillaan vaalimakkaroiden lihapitoisuutta tai puoluekarkeista jäävän jälkimaun karvautta, olisi useimmiten mukavampaa kuulla ehdokkailta perusteltuja kannanottoja, näkemyksiä ja ajatuksia päivän polttavista aiheista tai kotikunnan tulevaisuudennäkymistä.
Onneksi sentään politiikassa jo mukana olleiden tekemisiä voi halutessaan katsella taaksepäin – valtuustoaloitteita, äänestyspäätöksiä ja linjavetoja kyllä löytyy, jos niitä viitsii etsiä. Mutta uusien ehdokkaiden kohdalla on hankalampaa. Harva uskaltaa sanoa julkisesti mitään painavaa, ettei se makkaralla ja tekopirteällä hymyllä rakennettu mukava julkisuuskuva vain mene säröille, jos potentiaalinen äänestäjä sattuukin olemaan eri mieltä.
Itse olen ollut ehdokkaana jo monissa vaaleissa, ja oma kokemuksen kautta hankittu näppituntuma on se, ettei itsensä myynti makkaran ja karkkien kylkiäisenä toreilla tai markettien parkkipaikoilla juuri kannata – ainakaan vaalituloksen perusteella. Toki luohan se tunnelmaa ja tarjoaa virikettä. Ei sieltä todellisuudessa uusia ääniä saa – harvoin edes hyvää mieltä.
Paikalla ovat yleensä omat puolueaktiivit, jotka joko äänestävät itseään tai tietävät jo hyvin, ketä aikovat äänestää. Kilpailevat puolueet seuraavat toistensa telttailua syrjäsilmällä ja käyvät yhteistyön hengessä kohteliaisuuskäynnillä. Ja ainoat vapaat äänet kuuluvat todennäköisesti paikallisille huuliveikoille, jotka vitsailevat tuttuun tapaan, kyselevät eduskunnan sählingeistä – ja lopuksi toteavat, etteivät ole koskaan äänestäneet eivätkä aio nytkään. ”Mutta kiitos makkarasta – naapuriteltalla oli lihaisampaa ja sinappikin oli parempaa.”
Ja silti – tätä vaaleja edeltävää peliä pelataan, vuosi toisensa jälkeen. Ehkä siksi, että näin kuuluu tehdä, koska näin on aina tehty. Kenties siitä tosiaan saa sitä oikeaa vaalitunnelmaa? Tai ehkä siksi, että vaikka järki sanoo muuta, jokin toivonkipinä ehdokkaassa haluaa kuitenkin uskoa, että juuri se yksi makkara tai pikainen keskustelu voisi kääntää jonkun kuntalaisen pään.
Niin meille ehdokkaille kuin äänestäjillekin voisi olla hyvä hetki joskus vaalien alla pysähtyä miettimään, mitä me oikeasti arvostamme. Demokratia ei ole kevyttä hupia ja makkaranpaistoa, vaan se vaatii vastuullisuutta, sisältöä ja aitoa vuorovaikutusta. Onko äänestäjien luottamuksen hinta todellakin se grillimakkara ja kahvi – vai voisiko se olla vaikka yhteinen ajatus, jaettu arvomaailma, tavoite tai pyrkimys?