Meillä on varastossa kokonainen sanakirja lohdutuksen fraaseja: “Ryhdistäydy.”, “Ajattele positiivisesti.”, “Ota päivä kerrallaan.” ja klassinen “Kyllä se siitä.” Ne on helppo sanoa. Ne lipsahtavat huulilta kuin automaattivastaus. Ne ovat ystävällisiä, harmittomia, vähän etäisiä.
Useimmiten niillä yritetään rakentaa siltaa toisen kokemukseen, tai ehkä vain keventää omaa vaivaantuneisuutta. Mutta kun puhutaan ahdistuksesta, masennuksesta tai loppuunpalamisesta, nämä sanat menevät usein ohi maalin. Monelle meistä mielenterveyden haasteet ovat edelleen outo ja vaikeasti käsitettävä alue.
Erityisesti heille, jotka näkevät itsensä vahvoina ja toimintakykyisinä ihmisinä – sellaisina, jotka hoitavat velvollisuutensa, vaikka vähän väsyttäisi. Yhteiskunnassamme eletään edelleen tarinassa, jossa jokainen hyvä ihminen kantaa, venyy, jaksaa ja kestää. Ja kun yhtäkkiä joku, ehkä juuri se kaikista luotettavin ja avuliain, ei enää jaksakaan, tuohon tarinaan tulee särö.
Silloin vahvojen ihmisten ajatuksissa tapahtuu usein jotakin. Arvostus loppuunpalanutta, ahdistunutta tai masentunutta kohtaan saattaa hiukan hiipua, luottamus haurastua. Syntyy etäisyyttä, jota kukaan ei ehkä tarkoita, mutta joka silti tuntuu. Ihminen, joka ennen oli “vahva”, muuttuu mielessä jotenkin toisenlaiseksi. Ehkä heikommaksi tai rikkinäiseksi.
Tämä on särkymättömyyden harha: ajatus, että vahvuus olisi jotain pysyvää, muuttumatonta, ja että vain heikot ja epäkurantit ihmiset uupuvat. Todellisuudessa mielenterveyden ongelmat osuvat usein niihin, jotka ovat pitkään olleet vahvoja muiden puolesta ja unohtaneet siinä sivussa itsensä. He eivät väsy siksi, että he olisivat heikkoja, vaan siksi, että meidän kaikkien voimavarat ovat rajallisia, vaikka kuinka toivoisimme muuta.
Tyhjät tsemppilauseet syntyvät harvoin pahasta tarkoituksesta. Niiden taustalla on usein vilpitön toive, että toinen voisi paremmin – ja myös oma avuttomuus. On helpompaa tarjota helppo ja valmis ratkaisu kuin pysähtyä kuuntelemaan tilannetta, johon ei ole olemassa nopeita vastauksia. Mutta ihmiselle, joka jo valmiiksi kamppailee jaksamisen kanssa, ne voivat silti kuulostaa mitätöinniltä. Kuin sanottaisiin: älä nyt viitsi, ryhdistäydy ja parane.
Miksi meidän on niin vaikea kohdata särkyvyys – sekä toisissa että itsessämme? Ehkä se muistuttaa meitä siitä, että elämä ei ole kokonaan hallittavissa. Että meistä kukin voisi jonain päivänä olla se ihminen, joka ei enää jaksa. Se on haurastuttava ajatus. Ehkä vahvuuden määritelmä olisi välillä syytä kirjoittaa uusiksi. Entä jos vahvuus ei tarkoittaisikaan sitä, että pysyy pystyssä hinnalla millä hyvänsä, vaan sitä, että uskaltaa huomata rajansa? Että voi joskus sanoa: nyt en jaksa. Ja että toinen voi vastata: ymmärrän, ei se mitään, minä olen tässä.
Koska mielessä oleva haava ei näy ulospäin, emme aina huomaa sitä. Siksi tarvitsisimme ehkä hieman enemmän uteliaisuutta, hieman enemmän kuuntelemista, hieman vähemmän valmiita vastauksia. Ja kun sanat “kyllä se siitä” ovat jo tulossa, voisimme pysähtyä ja valita toisin. Ehkä voisimme sanoa: “En ehkä ymmärrä kaikkea, mutta olen tässä.”