Paikalliset yhdistykset elivät ja hengittivät osaamisen, kontaktien ja tiedonvaihdon varassa. Nyt sama tieto ja verkostot löytyvät sekunneissa verkosta. Harrastajat eivät ole kadonneet – mutta heidän ei enää tarvitse liittyä yhdistykseen.
Vielä muutama vuosikymmen sitten yhteisön käsite oli selkeä: se oli kylä, kaupunginosa tai harrasteseura, johon liityttiin usein jo vanhempien esimerkin kautta. Yhteisö löytyi läheltä, ja sen jäsenyys oli osa identiteettiä. Nyt tilanne on toinen – maailma on kylä, mutta kylä ei enää ole koko maailma.
Yhdistystoiminta on useimmilla aloilla hiipumassa. Urheiluseurat, harrasteyhdistykset ja kyläyhdistykset kamppailevat saman ongelman kanssa: kun aktiiviset puuhahenkilöt väistyvät, uusia tekijöitä ei löydykään tilalle. Jäseniä on yhä vaikeampi rekrytoida, ja vielä vaikeampaa on saada heidät mukaan varsinaiseen toimintaan. Tämä on ristiriitaista, sillä ihmisten harrastuneisuus ja kiinnostus yhteisiin asioihin ei ole kadonnut – se vain kanavoituu toisaalle.
Hyvä esimerkki löytyy jenkkiautokerhoista. 1980- ja 90-luvuilla tällainen paikallinen moottorikerho oli paitsi jenkkiautoharrastajan aarrearkku, myös lähes pakollinen työkalupakki: joku osasi korjata juuri tietynlaisen vaihdelaatikon, toisella oli yhteydet varaosien metsästäjiin, ja kolmas tunsi naapurikaupunkien kerhojen väkeä.
Varaosien etsiminen vanhoihin amerikkalaisiin autoihin oli usein salapoliisityötä, ja tieto kulki lähinnä puhelinsoittojen, kerhoiltojen ja tapaamisten kautta. Nykyään sama harrastaja löytää harvinaisemmatkin varaosat muutamalla klikkauksella kansainvälisestä verkkokaupasta – ja paketti saapuu kotiovelle muutamassa päivässä. Sosiaalinen media tarjoaa reaaliaikaisen yhteyden satoihin saman merkin tai mallin harrastajiin ympäri maailmaa, ja korjausvinkkejä sekä historiatietoa on saatavilla enemmän kuin kukaan ehtii lukea tai katsoa.
Yhteisöllisyys on muuttanut muotoaan. Paikallisuus ei ole enää välttämätön edellytys yhteisöön kuulumiselle. Verkossa voi löytää samanhenkisiä ihmisiä toiselta puolelta maapalloa, ja ystävyyssuhteet voivat kukoistaa ilman yhtäkään kasvokkaista kohtaamista. Tämä vähentää tarvetta sitoutua oman kotiseudun yhdistykseen – etenkin, jos oma intohimo liittyy johonkin, mitä paikallisesti ei ole tarjolla.
Maantieteellinen sidonnaisuus on kadonnut. Globalisaatio ja digitaalinen kommunikaatio tekevät ystäväpiireistä ja verkostoista rajattomia. Siinä missä yhdistysten kokoukset kokoavat väkeä yhteen kerran kuussa, verkko tuo oman yhteisön lähelle sekunneissa – riippumatta aikavyöhykkeestä. Fyysiset kokoontumiset yhdistysasioiden äärellä voivat tuntua rajoittavilta, jos keskustelu käy jo vilkkaana verkossa.
Samalla monikulttuurisuus ja identiteettien moninaisuus avaavat ovia uudenlaisille yhteisöille. Nuoret valitsevat ryhmänsä arvojen, elämäntapojen ja kiinnostuksen kohteiden perusteella – ei sen mukaan, mitä sattuu löytymään lähipiiristä tai omalta kotipaikkakunnalta. Paikallinen harrasteseura tai jenkkiautokerho voi olla hyvä, mutta se ei ole enää oletusarvo.
Nopean vaikuttamisen kulttuuri tekee perinteisestä yhdistystoiminnasta helposti kankean tuntuista. Kun somekampanja voi kerätä tuhansia allekirjoituksia päivässä, tuntuu paperinen pöytäkirja ja monivaiheinen yhdistyslain ja yhdistyksen sääntöjen edellyttämä päätöksentekoprosessi turhauttavalta. Tämän päivän nuoret nettinatiivit ikäluokat ovat tottuneet reagoimaan ja vaikuttamaan hetkessä – eivät odottamaan seuraavaa vuosikokousta.
Lisäksi kilpailu huomiosta ja ajasta on kovempaa kuin koskaan. Tarjolla on lukematon määrä muita muotoja yhteisöllisyyteen – monesti kevyempiä, visuaalisempia ja vähemmän sitovia. Yhdistystoiminta ei pysty kilpailemaan tämän päivän sosiaalisen median ja globaalin verkostoitumisen kanssa samoilla ehdoilla ja toimintamalleilla kuin Kekkosen aikaan.
Onko siis aika ajanut ohi perinteisistä yhdistyksistä? Ehkä ei – mutta aika on ajanut ohi niiden toimintamalleista. Jos yhdistykset haluavat houkutella uusia sukupolvia, niiden on katsottava peiliin ja kysyttävä: olemmeko me kylä, joka odottaa maailman tulevan luoksemme – uskallammeko me mennä kylän ulkopuolelle maailmaan ja kokeilla jotain uutta?