Donald Trumpin toinen presidenttikausi on tehnyt näkyväksi sen, minkä demokratian tutkijat ovat toistuvasti todenneet: järjestelmät eivät romahda näyttävästi yhdessä yössä. Ne heikkenevät ensin siellä, missä lainsäädännön sijaan on luotettu ihmisten itsesäätelyyn ja yhteisiin pelisääntöihin.
Yhdysvaltain presidentti Andrew Jackson rakensi 1800-luvulla massaliikkeen eliittiä vastaan ja käytti presidentin valtaa ennennäkemättömällä tavalla. Richard Nixon näki usein median ja vastustajansa vihollisina, joita vastaan sai pelata kovilla keinoilla. Franklin D. Roosevelt puolestaan laajensi presidentin toimeenpanovallan roolia kriisin nimissä.
Siinä missä aiemmat Yhdysvaltain presidentit ovat ymmärtäneet, että aivan kaikkea, mitä laki sallii, ei ole viisasta käyttää, Trump on valinnut toisen tien – ja tehnyt päätöksensä mahdollisimman näyttävästi. Trumpilla on Jacksonin populismi, Nixonin polarisaatio ja Rooseveltin vallankäyttöhalu. Niitä ei kuitenkaan tasapainota institutionaalinen kunnioitus.
Trumpin hallinnossa toimeenpanovaltaa käytetään aggressiivisesti, ja kongressi ohitetaan aina, kun se on käytännöllistä. Virkanimityksissä lojaalisuus presidentille painaa enemmän kuin osaaminen tai riippumattomuus. Ammattilaisia korvataan poliittisesti uskollisilla toimijoilla, joilla ei välttämättä ole tarvittavaa asiantuntemusta. Tämä muuttaa vähä vähältä järjestelmän luonnetta: virkamiehet eivät enää ole valtiota palvelevia ammattilaisia vaan hallitsijaa palvelevia välikäsiä.
Kaiken yläpuolelle nousee kuitenkin retoriikka. Yhdysvalloilla on nyt presidentti, joka nimittää vastustajiaan halventavasti, hyökkää aggressiivisesti mediaa vastaan, kyseenalaistaa tuomioistuimia ja antaa Valkoisen talon nimissä tiedotteita, jotka muistuttavat kampanjapuhetta enemmän kuin valtiollista viestintää. Tämä ei ole enää sivujuonne, vaan osa Yhdysvaltain uuden politiikan ydintä. Kun julkinen puhe muuttuu, muuttuu myös käsitys siitä, mikä on hyväksyttävää. Normien rapautuminen alkaa usein kielestä.
Historia on nähnyt tämän tarinan aiemminkin. Autoritaariset järjestelmät eivät synny yhtäkkiä väkivallasta, vaan ne alkavat sanoista ja demokraattisten rakenteiden hiljaisesta murenemisesta. Weimarin Saksassa, sisällissodan repimässä Espanjassa ja 2010-luvun Unkarissa kehitys on lähtenyt liikkeelle samanlaisesta logiikasta: kaikki kritiikki määritellään vihamieliseksi tai epäisänmaalliseksi, riippumattomat instituutiot nähdään esteinä tai vihollisina, lojaalisuus hallitsijalle korvaa ammatillisuuden ja yleisö totutetaan vähitellen sellaiseen puheeseen, joka aiemmin olisi ollut mahdotonta. Yhdysvallat ei ole vielä näiden esimerkkimaiden kanssa samassa tilanteessa, mutta liikesuunta on historiasta tuttu, ja juuri siksi huolestuttava.
Kaiken tämän rinnalla Yhdysvalloissa on kuitenkin edelleen vastavoimia. Tuomioistuimet, osavaltioiden itsehallinto, media ja kansalaisyhteiskunta toimivat edelleen, ja usein juuri ne ovat asettuneet jarruksi liiallisen vallan keskittämiselle. Demokratia kestää kovaa politiikkaa, riitaa, arvojen törmäyksiä ja vahvojakin johtajia. Se, mitä se ei kovin kauaa kestä, on riippumattomien instituutioiden heikentäminen, jatkuva viholliskuvien rakentaminen ja puhe, joka tekee vastustajista epäinhimillisiä ja saa kansalaiset toisiaan vastaan. Hajota ja hallitse – sekin on jo iänkaikkisen vanha oppi.
Demokratian rajoja testataan. Trumpin hallinto pyrkii käyttämään kansalliskaartia ja liittovaltion turvallisuusviranomaisia sisäpoliittisissa tilanteissa tavalla, joka herättää laajaa kritiikkiä ja nostaa huolta kehityksestä. Turvallisuuteen ja järjestyksen ylläpitoon vedotaan, mutta samalla kasvaa pelko siitä, että valtiollista voimaa aletaan käyttää oman poliittisen viestin vahvistamiseen. Demokratian kannalta ratkaisevaa ei aina ole se, mitä laissa lukee, vaan se, millaiseksi vallankäytön rajat vähitellen muovautuvat.
Sama pätee myös ulkopolitiikkaan. Trump on ehtinyt horjuttaa kansainvälisiä rakenteita, sopimuksia ja ylittää aiempia soveliaisuuden rajoja niin Gazaan, Venezuelaan kuin Grönlantiinkin liittyvillä puheillaan. Tämä kertoo halusta nähdä kansainväliset suhteet ennen kaikkea voimapelinä, jossa perinteisillä diplomaattisilla hienovaraisuuksilla ei ole suurta merkitystä.
Trump on myös nimennyt paikkoja uusiksi itsensä mukaan, kuorruttanut Valkoisen Talon prameilla kultauksilla, rakennuttaa suurta juhlasalia, haaveilee riemukaaresta ja itsensä mukaan nimetystä taistelulaivaluokasta. Tällaiset vallan symbolit eivät myöskään ole viatonta rekvisiittaa. Kun hallitsija pyrkii liittämään oman nimensä julkisiin rakennuksiin, monumentteihin tai instituutioihin ja vihjailee kunnianosoituksista itselleen, kyse ei ole pelkästä turhamaisuudesta. Se on vallankäyttöä, jossa valtio ja sen johtaja alkavat sulautua yhdeksi brändiksi.
Monissa autoritaarisissa järjestelmissä juuri tämä hetki on ollut käännekohta: kansallinen identiteetti alkaa vähitellen muotoutua henkilökultiksi johtajan ympärille. Trumpin tapa rakentaa omaa nimeään julkisen vallan kautta on siksi enemmän kuin yksittäinen poliittinen ele – se on viesti siitä, kuka hänen mielestään on Yhdysvallat.
Kysymys ei lopulta ole vain Trumpista. Kysymys on siitä, milloin amerikkalaiset alkoivat pitää hyväksyttävänä, että Yhdysvaltain presidentti voi toimia ja puhua näin. Milloin normien rikkomisesta tuli arkea. Ja miksi niin moni päätti olla reagoimatta. Kun tulevaisuuden historioitsijat katsovat tätä aikaa, he tuskin rajautuvat listaamaan yksittäisiä lakeja, instituutioiden uudelleennimeämisiä tai presidentin asetuksia. He haluavat ymmärtää kulttuurisen muutoksen, joka mahdollisti tämän kaiken.
Lopulta juuri kansalaisten suhtautuminen ratkaisee, pysyykö Yhdysvallat vahvana demokratiana vai tottuuko se vähitellen siihen, etteivät normit ja lait enää koske sen korkeinta johtajaa. Historian valossa tiedämme, että normit murtuvat ensin hiljaa ja vasta myöhemmin niiden merkitys ymmärretään. Nyt olisi oikea hetki katsoa tarkkaan, mitä on tapahtumassa.