Tällä hetkellä elää rinnakkain monta sukupolvea, joilla on hyvin erilaiset suhteet sotaan ja sen uhkaan. On lapsia, nuoria ja aikuisia, joille kylmä sota on pelkkä historian luvun otsikko, eikä läheskään jokaisella ole lähipiirissä enää ketään, joka kantaisi mukanaan toisen maailmansodan muistojen taakkaa.
Monille työikäisille kylmä sota näyttäytyy korkeintaan hämärinä kaikuina varhaislapsuudesta, ja sitten on meitä, jotka olemme eläneet lapsuudessamme ja nuoruudessamme sen loppunäytöksen – vaikka emme ehkä silloin ymmärtäneet siitä kaikkea. On vielä runsain mitoin heitäkin, joiden vanhemmat tai isovanhemmat kantoivat sodan arpia ihollaan ja mielessään. Ja muutamia 2. maailmansodan veteraanejakin on yhä keskuudessamme.
Oma X-sukupolveni on eriskummallisessa väliportaassa. Olimme lapsia 1980-luvun nousukaudella, nuoria 1990-luvun lamassa. Muistamme Neuvostoliiton olemassaolon, uutiskuvien jähmeät johtajat ja sen hiljaisen varjon, joka lepäsi kaiken yllä. Meille sodan pelko ei ollut etäinen tai abstrakti. Se oli konkreettinen, lähellä, kuin ukkonen joka jyrisi yhtenään taustalla – tuttu ääni, jota ei voinut olla kuulematta, mutta johon oli totuttu. Välillä salama tuntui iskevän lähemmäs, mutta myrsky ei kuitenkaan koskaan noussut päällemme. Silti se pelotti. Ala-asteella, kun kysyttiin mitä oppilaat pelkäsivät eniten, yleisin vastaus oli yksinkertaisesti: sota.
Nuoruutemme käännekohdat olivat vapautumisen ja helpotuksen hetkiä: Berliinin muuri murtui, Neuvostoliitto hajosi, Saksat yhdistyivät ja YYA-sopimus jouti romukoppaan. Saimme lupauksen siitä, että maailmanjärjestys olisi vihdoin oppinut virheistään. 1990-luku oli monelle sukupolveni edustajalle hengähdystauko historiassa – toiveikkuus siitä, että myrsky ehkä sittenkin oli väistynyt. Olimme valmiita uskomaan, ehkä kaikessa naiiviudessakin, että sota olisi vihdoin siirretty pois ihmiskunnan työkalupakista.
Mutta historia ei lakannut kulkemasta, vaikka me hetken ehdimme niin luulla. Sodan uhka ei hävinnyt, se vain vetäytyi taka-alalle ja vaihtoi muotoaan. Tilalle uutisiin ja koululaisten pelkoihin nousivat terrorismi, talouskriisit, pandemiat ja muut pelot. Vasta myöhemmin tajusimme, että historia ei kulje kohti rauhaa yhtä suoraviivaisesti kuin halusimme toiveikkaina kuvitella.
Uudella vuosituhannella sota hiipi hiljalleen takaisin elämäämme. Ensin pienenä teoreettisena mahdollisuutena, sitten epämiellyttävänä ”worst case scenario” vaihtoehtona, ja lopulta lähes väistämättömyytenä. Mediassa ja sen haastattelemien asiantuntijoiden keskuudessa ei enää kysytä voisiko sota tulla, tuleeko sota, vaan milloin se tulee. Eurooppa varustautuu kovaa vauhtia, poliitikot esiintyvät tavallista vakavammin (ei tosin Amerikan Yhdysvalloissa), ja asiantuntijoiden puheissa elää uudenlainen vakavuus ja synkkyys, jota on vaikea sivuuttaa.
Eri sukupolvilla on omat tapansa suhtautua tähän uuteen – tai pikemminkin vanhan paluuseen muistuttavaan – ilmiöön. Nuorimmat kokevat sodan, kuten kaiken muunkin, sosiaalisen median välityksellä – etäisenä mutta yhtäkkiä mahdollisena. Heille sota on usein jotakin, joka tapahtuu kaukana: kolmannen maailman maiden kahinointia, joka ei kosketa heidän omaa arkeaan tai tulevaisuuskäsitystään. Heille sota ei ole enää perheen tarinassa läsnä, se ei ole isän tai isoisän hiljainen, sanaton muisto.
Vanhemmille sukupolville uutiset nostavat pintaan kenties jo unohtuneita tunteita ja mielikuvia, jotka eivät koskaan täysin kadonneet. Sodan kokeneen isän tai isoisän tuijotuksen tyhjyyteen saunan lauteilla, kun utelias lapsi kysyi liikaa. Kaikki ne sedät ja isosedät sukualbumissa, joista ei jäänyt jälkeen värikuvia ja jotka eivät koskaan ehtineet vanhentua.
Meidän sukupolvemme kokee tilanteen ehkä kaikkein ristiriitaisimmin. Olimme jo ehtineet uskoa johonkin parempaan. Luulimme, että maailma voisi jättää loputtoman kamppailun vallasta, reviireistä ja ideologioista taakseen. Nyt joudumme opettelemaan uudelleen elämään sen mahdollisuuden kanssa, että kaikki romahtaa kun meidät vedetään tahtomattamme mukaan historian pyörteisiin. On varauduttava – ei välttämättä sotaan, mutta ajatukseen, että se on todellinen mahdollisuus. Pelkoon, joka ei enää ole lapsen epämääräinen aavistus, vaan aikuisen analysoitu huoli.
Ihmiskunta ei olekaan niin viisas kuin halusimme uskoa. Tai ehkä oppi on kyllä luettu, mutta se ei pysy mielessä. Sama koepaperi palautuu pöydälle yhä uudelleen, ja samat virheet tehdään kerta toisensa jälkeen. Vallanhimo, pelko ja epäluulo toisia kohtaan näyttävät olevan syvemmällä meissä kuin mikään historiankirjoituksen tarjoama läksy.
Kolmen sukupolven läpi kulkee sama kysymys: Mikä on sodan mahdollisuus omassa elämässäni? Vanhimmat sukupolvet tietävät, mistä puhutaan. Nuorimmat eivät osaa edes kuvitella. Me muut emme halua – mutta silti muistamme kylmän sodan ja sen uhkakuvat, pelon joka oli aina läsnä taustalla.