Hyvinvointialueet perustettiin noin 2,5 vuotta sitten pitkään väännetyn sote-uudistuksen yhteydessä lupauksella yhdenvertaisista, paremmista palveluista ja kustannustehokkaammasta toiminnasta. Moni kuntalainen kuitenkin kysyy, mitä olemme todella saaneet tilalle?
Hoitojonot kasvavat, lähipalvelutarjonta kaventuu, siirtyy digitaaliseksi tai karkaa yhä kauemmaksi, sote-henkilöstöä vähennetään ja säästötavoitteet hallitsevat julkista keskustelua. Sote-alalla työttömyys, pitkittyvät sairauslomat ja työkyvyttömyys lisääntyvät – ja niiden kustannukset kaatuvat lopulta koko yhteiskunnan maksettaviksi.
Ristiriitaiseksi tilanteen tekee henkilöstön asema. Vasta muutama vuosi sitten puhuttiin hoitajapulasta ja siitä, ettei osaavaa työvoimaa riittänyt. Tarve ei ole kadonnut mihinkään. Silti samaa henkilöstöä ollaan vähentämässä säästöpaineiden vuoksi. Työtä olisi edelleen enemmän kuin tekijöitä, mutta rahaa palkanmaksuun ei löydy. Lopputulos on se, että jäljelle jäävän henkilöstön kuormitus kasvaa entisestään – ja moni uupuu. Tämä ei ole kenenkään etu: ei potilaiden, ei työntekijöiden eikä talouden.
Ulkopuolisin silmin katsottuna uudistus ei näyttäisi keventäneen hallintoa, vaan päinvastoin. Äkkinäinen voisi kuvitella, että hyvinvointialueet ovat luoneet lisää hierarkiaa, uusia luottamustoimielimiä ja monen tasoista johtoporrasta, joka kuitenkin esitetään “kevyenä ja ketteränä rakenteena” – vaikka todellisuudessa sitä saattaisi kutsua jopa silmänkääntötempuksi. Näin varat ohjautuvat yhä useammin hallintoon, eivätkä sinne, missä ihmiset ja palvelut niitä kipeimmin tarvitsisivat.
Samalla päätöksenteko on valunut yhä kauemmas ihmisten arjesta. Ennen kuntalainen tiesi, kuka vastaa palveluista. Nyt aluevaltuusto ja -hallitus tekevät päätöksiä, mutta yksittäisen kunnan edustajien ääni hukkuu massaan. Valtakunnallisesti alueet niputetaan yhdeksi kokonaisuudeksi, vaikka väestöpohja ja tarpeet eroavat jyrkästi. Etelä-Savo on tästä malliesimerkki: ikääntyvä väestö ja pitkät välimatkat luovat haasteita, joihin ei löydy ratkaisua valtakunnallisista keskiarvoista.
Lyhytnäköisyyttä nähtiin myös erikoispalvelujen järjestämisessä. Vaalijalan kaltaisen erityisosaamiskeskuksen siirtäminen uudistuksen yhteydessä Etelä-Savon hyvinvointialueen vastuulle voi vielä osoittautua kohtalokkaaksi virheeksi. Sen tarjoamat palvelut ovat palvelleet valtakunnallisesti. Nyt uhkana on osaamisen pirstaloituminen eri hyvinvointialueiden kesken, kun säästöpaineissa ostopalveluita vähennetään. Kokonaiskuvassa se ei ole kustannustehokasta – eikä kestävä ratkaisu asiantuntijuuden tai asiakkaidenkaan kannalta.
Pieksämäelle Vaalijalan asema valtakunnallisena osaamiskeskuksena on suorastaan kohtalonkysymys. Se on suuri työllistäjä ja osa kaupungin identiteettiä. Jos sen rooli murenee ja työpaikkoja katoaa merkittävästi, se voisi olla yhtä iso isku kuin jos Varkaudesta lähtisi paperitehdas.
Hyvinvointialueuudistus pyrki poistamaan päällekkäisyyksiä ja tuomaan säästöjä. Nyt vaarana on, että hukkaamme myös sen, mikä toimi: ammattitaitoisen henkilöstön, osaamiskeskittymät, paikallisuuden ja ihmisläheisyyden. Kun kaikki sulautetaan isoon, keskiarvojen varassa rahoitettavaan koneistoon, päätöksenteko muuttuu kasvottomaksi ja arjen todelliset ongelmat hukkuvat raporttien, tilastojen ja säästöpaineiden taakse.
Kysymys kuuluukin: paransimmeko sote-uudistuksella käytännön palveluja, muuttuiko palvelutuotanto kustannustehokkaammaksi tai organisaatio kevyemmäksi ja ketterämmäksi? Vai uudistimmeko vain uudistamisen vuoksi ja menetimme samalla lapsen pesuveden mukana? Ainakin toistaiseksi näyttää siltä, että lupausten ja todellisuuden välinen kuilu on suurempi kuin koskaan.