Iltapäivälehden toimittajan tärkein työväline ei ole enää puhelin, taustahaastattelu tai tietokanta, vaan Instagramin tarinaosio ja TikTokin algoritmien ohjaama videoiden virta. Kun joku julkkis päivittää someaan, julkaisee tarinan tai lisää emojin kollegansa julkaisuun, siitä saatetaan hetken päästä rakentaa uutinen ..tai ainakin otsikko.
Ja otsikko onkin kaiken keskiössä. Sen on oltava raflaava, hieman liioitteleva ja mieluusti harhaanjohtava, jotta klikki varmistuu. Lukija houkutellaan sisään lupauksilla suurista paljastuksista, käsittämättömästä mokasta tai uskomattomalta kuulostavasta lausunnosta, mutta lopulta koko juttu paljastuu pannukakuksi: muutama rivi kokoon kyhättyä tekstiä, joka kertoo lähinnä sen, että julkkis laittoi emojin toisen julkkiksen postaukseen. Uutisarvo on pyöreä nolla!
Lisäarvoa juttuun haetaan usein irrallisilla videoilla, jotka liittyvät aiheeseen korkeintaan etäisesti. Kun Janni Hussin rallikartturiura saa uuden käänteen hänen IG-tarinansa perusteella, artikkelin yhteyteen ympätään vuosien takainen video jostain hänen tv-ensi-illastaan. Lukijalle se ei anna mitään lisäarvoa, mutta tilastoihin kilahtaa jutun lisäksi näyttökerta myös videolle. Ja mitä enemmän näyttökertoja, sitä komeammilta lehden luvut näyttävät mainostajien silmissä.
Somenatiivit eivät näitä juttuja tai iltapäivälehtiä juuri kuluta – hehän näkevät alkuperäisen sisällön suoraan omassa feedissään. Sen sijaan perinteisen printtimedian auktoriteettiin tottuneet sukupolvet voivat yhä uskoa, että otsikossa mainittu ”kannanotto” tarkoittaa virallista lausuntoa toimitukseen, vaikka kyseessä on todellisuudessa vain yksi satunnainen hymiö Arman Alizadin Instagram-postauksen alla.
Journalismin ydintehtävä on ollut aina liittää asiat laajempaan yhteyteen: selittää miksi jokin ilmiö on merkittävä, mitä taustaa se vasten rakentuu ja miksi se koskettaa lukijaa
Oman lukunsa muodostavat suoraan ulkomailta käännetyt artikkelit. Liekkö toimittajan laiskuutta vai klikkitulostavoitepainetta, mutta tuntuu kuin niitä julkaistaisiin miettimättä, onko aihe suomalaisille lainkaan relevantti tai ovatko hehkutetut julkkikset edes tunnettuja täällä. Taustatyötä ei tehdä, yleissivistyksen puutteet paistavat läpi ja käännösten kömmähdykset saavat tekstin näyttämään hutiloidulta. Englanninkielisiä termejä jätetään kääntämättä tai ne käännetään kömpelösti, vaikka suomen kieli tarjoaisi valmiita vastineita. Valistunut lukija huomaa nopeasti, ettei käännösjuttujen konteksti kanna, ja luottamus journalismiin rapautuu.
Journalismin ydintehtävä on ollut aina liittää asiat laajempaan yhteyteen: selittää miksi jokin ilmiö on merkittävä, mitä taustaa se vasten rakentuu ja miksi se koskettaa lukijaa. Kun tämä työvaihe ohitetaan ja jäljelle jää vain alati kiihtyvä klikkiotsikkotuotanto, journalismista katoaa sen sielu.
Mihin journalismi siis on menossa? Tällä hetkellä uutisvirtaa täytetään yhä enemmän tyhjänpäiväisillä muka-uutisilla, jotka eivät ole uutisia eivätkä aina edes viihdettä. Toimittajista on tullut klikkiotsikkoautomaatteja, joille tärkein mittari tuntuu olevan nopeus ja saatujen klikkien määrä, ei sisältö otsikon takana. Mutta jos journalismi kutistuu tähän, tekevätkö toimittajat lopulta itsensä tarpeettomiksi?
Sillä jos juttu on vain raflaava otsikko ja kolme riviä löysää tekstiä ilman taustaa, kontekstia tai ymmärrystä, on kyse juuri sellaisesta työstä, jonka tekoäly voisi hoitaa leikiten. Ihmisen korvaamaton panos journalismissa on aina ollut kyky kysyä, kyseenalaistaa ja kertoa merkityksellisiä tarinoita. Jos siitä luovutaan, jää jäljelle vain tyhjä virta sisältöä – eikä kukaan lopulta tiedä, miksi sitä pitäisi enää lukea