Valokuitua vedetään Suomessa nyt historiallisen kovalla vauhdilla. Uudet operaattorit houkuttelevat nopeilla valokuituliittymillä, jotka maksavat vähemmän kuin perinteisillä kilpailijoilla ja avausmaksustakaan ei tarvitse välittää, kunhan tekee määräaikaisen sopimuksen – eikä siinä mitään. Nopeille nettiyhteyksille on aito tarve, ja kaivaminen kuuluu asiaan.
Mutta kun katukuvaa katsoo, huomaa, mitä kaikkea muuta kampanjahintaan kuuluu. Katuja avataan ristiin rastiin, jalkakäytäviä revitään auki ja pientareet jäävät huonosti peitetyiksi. Ennallistamistyön jälki on usein suorastaan luokattoman huonoa. Usein ei myöskään riitä, että katu kaivetaan auki kerran – samoja osuuksia jyrsitään uudelleen, kun eri operaattorit eivät lähde yhteiskaivuihin, vaikka sitä yhteiskunnan taholta jopa suositellaan.
Tuntuu, että mopo – tai pikemminkin kaivuri – on karannut käsistä. Katuja avataan toistuvasti, kun eri toimijat tulevat tekemään omia kuitulinjojaan eri aikaan, ja totta kai muu kunnallistekniikka kulkee omia polkujaan. Käytännössä kukaan ei näytä koordinoivan kokonaisuutta. Kunta voi ohjata, mutta ei pakottaa yhteiskaivuihin. Ja kun sekalaisen alihankintaketjun päässä kaivurimiehet vaihtuvat urakasta toiseen, kukaan ei lopulta vastaa siitä, mihin kuntoon peitellyt kaivannot jäävät.
Halpisoperaattori tilaa pienimmän urakkatarjouksen tehneen pääurakoitsijan, joka tilaa halvan aliurakoitsijan, joka tilaa edullisimman viimeistelijän. Kun vastuu sirpaloituu näin, onko ihme, jos kadun pinta ei enää koskaan palaa entiselleen? Eikä valvonta ehdi kaikkialle – moni kunta on viime aikoina todennut, että työmaat jäävät tarkastamatta resurssipulan vuoksi.
Ja niin meille jää jäljelle hätäisesti lätkittyä asfalttia, painumia tai koholla olevia paikkauksia, ja jalkakäytäviä, joiden pinnat muistuttavat lähinnä geologista kenttätutkimusta. Samalla kylänraitille syntyy bonuksena koko joukko uusia hidastetöyssyjä – tosin ilman virallista päätöstä. Liikenneturvallisuus paranee ainakin sillä tavoin, että ajonopeudet hidastuvat. Tai jos eivät, niin ainakin korjaamojen ja varaosakauppojen liikevaihto kasvaa.
Toki valokuituverkon rakentaminen on monimutkainen hanke, eikä kaikkea voida tehdä näkymättömästi. Mutta eikö olisi kohtuullista odottaa, että jos katu kerran avataan, se myös suljetaan kunnolla? Että jalkakäytävä, jota pitkin kuljetaan kouluun, töihin, palvelutaloon tai leikkipuistoon, ei jää kuoppaiseksi muistomerkiksi naapurin Erkin halvasta liittymähinnasta?
Laki velvoittaa kaivajaa palauttamaan ympäristön entiseen tai parempaan kuntoon. Kunnat voivat vaatia ennallistamista. Mutta kun lupaehdot jäävät paperille ja valvonta tapahtuu resurssien salliessa “sitten joskus”, jäävät ennallistamislupaukset usein pelkiksi hyviksi aikeiksi.
Nopean nettiliittymän tilaaminen käy muutamalla klikkauksella. Katujen palauttaminen ei käy edes kuukausissa. Ehkä olisi aika kysyä, rakennetaanko meille tulevaisuuden digiverkkoa – vai tulevaisuuden katuinfraongelmaa?