Nykyään tekee mieli hakea keittiöstä paksua alumiinifoliota ja muotoilla siitä hattu ennen kuin uskaltaa avata uutisvirran, joka ylittää käänteillään toisaalta jo kovimmat kylmän sodan aikaiset agenttitrillerit, mutta samaan aikaan muistuttaa välillä myös 80-luvun kreisikomedioiden maailmaa.
Kun venäläisdroonit taas rikkovat Puolan ilmatilaa, moni eurooppalainen huokaa syvään. Ei siksi, että teko olisi yllättävä – vaan koska se on niin tyypillinen temppu itänaapurimme pelikirjasta. Venäjä on mestari hybridisodankäynnissä ja myös rajanvedon testaamisessa: kuinka pitkälle voidaan mennä ilman, että NATO reagoi muutoin kuin lausunnoilla? Jokainen uusi tapaus tuntuu olevan koe siitä, kuinka yhtenäinen länsi on ja kuka hermostuu ensin.
Pakostakin tulee aseteltua foliohattua tiukemmin otsalohkolle, kun lähes samaan aikaan Atlantin toisella puolella tapahtuu jotakin, mikä vie väistämättä amerikkalaisten huomion pois Euroopasta. Saatumalta Yhdysvalloissa salamurhataan näkyvä MAGA-aktivisti. Epäilyt kohdistuvat äärivasemmistoon ja liberaaleihin, ja valmiiksi polarisoituneen maan sisäinen kuohunta syvenee.
Amerikkalaiset jakautuvat entistä syvemmin kahteen leiriin, ja presidentin esikunta joutuu kääntämään katseensa kotimaan kriisiin. Ulkopolitiikka jää väistämättä taka-alalle juuri sillä hetkellä, kun Eurooppa kaipaisi Washingtonin huomiota, tukea ja tärkeimmän liittolaisen johdon reaktiota NATO:n ilmatilan loukkaamiseen.
Voiko tämä olla sattumaa? Vai voisiko kyse olla siitä, että Venäjä ei vain lennätä drooneja Puolan rajan yli, vaan myös lisää panoksia hyödyntämällä Yhdysvaltain sisäistä jakautuneisuutta? Hybridisodan keinovalikoimaan kuuluu juuri tällainen harhauttaminen: provokaatiot yhdellä rintamalla, samanaikaiset poliittiset tai väkivaltaiset kriisit toisella. Onko salamurhan ajoitus pelkkää synkkää yhteensattumaa – vai osa suurempaa strategiaa, jonka tarkoitus on hämmentää länsimaiden liittoumaa ja viivyttää Yhdysvaltain reaktiota?
Varmaa on vain se, että juuri nyt etsitään kaikki mahdolliset keinot testata NATO:n hermoja ja yhtenäisyyttä. Kysymys kuuluu: kestääkö länsi tämän painostuksen – otetaanko Euroopan turvallisuustilanne vakavasti Washingtonissa vai annetaanko huomion hajautua niin, että Euroopan itäraja jää yksin juuri silloin, kun se eniten tukea tarvitsisi?