Imperiumit eivät yleensä kaadu näyttävästi. Ne eivät romahda yhdessä yössä eivätkä tunnista omaa loppuaan silloin, kun se on jo käynnissä. Roomassa vielä myöhäisantiikin vuosisadoilla uskottiin, että kriisit ovat ohimeneviä: imperiumin rajat saadaan kyllä pidettyä, armeija järjestettyä uudelleen ja järjestys palautettua.
Todellisuudessa mikään yksittäinen vihollinen ei kaatanut Rooman imperiumia. Sen teki sisäinen rapautuminen eli instituutiot, jotka eivät enää toimineet, eliitti, joka irtautui kansasta ja järjestelmä, joka menetti kykynsä uudistua ja vastata muuttuvan maailman haasteisiin.
Amerikan Yhdysvallat eivät ole varsinaisesti imperiumi, mutta liittovaltion nykytila muistuttaa tätä kehitystä häiritsevän paljon. Kyse ei ole yhden presidentin aiheuttamasta poikkeamasta demokratian jatkumossa, vaan vuosikymmeniä kestäneestä prosessista.
Kylmän sodan jälkeen Yhdysvallat ja sen liittolaiset omaksuivat ajatuksen historian lopusta: liberaali demokratia ja markkinatalous nähtiin paitsi ylivoimaisina myös pysyvinä. Politiikka alkoi kaventua tekniseksi hallinnoinniksi, jossa suuret jakolinjat selitettiin pois tai sysättiin kulttuurisiksi väärinkäsityksiksi.
Samaan aikaan taloudellinen todellisuus muuttui toiseen suuntaan. Globalisaatio rikastutti USA:n rannikoita ja finanssikeskuksia, mutta tyhjensi perinteisiä teollisuuskaupunkeja ja maaseutua. Rooman tavoin ”imperiumi” laajeni ja vaurastui, mutta samalla sisäinen yhtenäisyys mureni. Kun yhteinen kertomus katoaa, tilalle astuvat lojaalisuudet henkilöille ja heimoille. Roomassa keisarista tuli valtakunnan viimeinen yhdistävä symboli. Yhdysvalloissa presidentin rooli on alkanut muistuttaa tätä: instituutioiden palvelijan sijaan Donald Trump näyttäytyy niiden yläpuolelle asettuvana vallankäyttäjänä.
Vuoden 2016 vaalit toimivat eräänlaisena käännekohtana, eivät siksi että Donald Trumpin mahdottomana pidetty vaalivoitto olisi synnyttänyt uuden kriisin, vaan siksi että se paljasti pinnan alla kyteneen kriisin. Kun Hillary Clinton kuvasi vaalikamppailun tuoksinassa Trumpin kannattajia ”säälittäviksi”, hän teki sen, mitä myöhäisroomalainen aristokratia teki provinsseilleen: puhui alaspäin.
Poliittinen johto ei nähnyt itseään saman yhteisön osana kuin ne, jotka olivat jääneet globalisaation jalkoihin.
Kyse ei ollut loukkauksesta sinänsä, vaan viestistä. Se kertoi, ettei poliittinen johto enää nähnyt itseään saman yhteisön osana kuin ne, jotka olivat jääneet globalisaation jalkoihin. Keskilännen teollisuuskaupungeissa, Appalakkien vuoristossa ja maaseudulla lausetta ei kuultu vain huonona sanavalintana, moraalisena kannanottona vaan lopullisena irtisanoutumisena tavallisesta kansasta.
Roomassa senaattorit halveksivat ”rahvasta”, joka ei heidän mielestään ymmärtänyt politiikkaa. Yhdysvalloissa demokraattinen eliitti viestitti, että väärin äänestävät kansalaiset ovat ongelma, eivät heidän elinolosuhteensa tai kamppailunsa toimeentulosta. Tästä seurasi se, ettei Trump vain voittanut vaaleja – hän sai eliittiin pettyneeltä kansanosalta mandaatin rikkoa koko järjestelmän.
Tässä tyhjiössä Trumpin nousu ei ollut yllättävä onnettomuus vaan looginen historiallinen seuraus. Kun valtaa pitävien politiikka lakkaa tarjoamasta vastauksia kansalaisten ongelmiin, tilalle tulee usein lupaus muutoksesta, joka perustuu yksinkertaisiin vastauksiin, voimaan ja kostoon.
Vastavoiman heikkous on ollut silmiinpistävää. Republikaaninen puolue ei ole enää perinteinen puolue vaan Donald Trumpin lojaalisuusverkosto, jossa omat urat ja asemat asetetaan järjestelmän edelle. Demokraatit puolestaan vaikuttavat kyvyttömiltä puhuttelemaan muuta kuin omaa, jo valmiiksi vakuuttunutta yleisöään. Rooman loppuvaiheessa senaatti jatkoi olemassaoloaan, mutta todellinen valta siirtyi keisarillisille edikteille. Yhdysvalloissa sama kehitys näkyy siinä, kuinka lainsäädäntö on saanut väistyä presidentin asetusten tieltä. Yhdysvaltain kongressi alkaa vaikuttaa irralliselta, sivuutetulta instituutiolta.
Barack Obama ja George W. Bush pysyvät hiljaa ja hiljaisuus kertoo karun totuuden.
Myös entisten johtajien hiljaisuus on osa tätä kokonaiskuvaa. Myöhäis-Roomassa entiset konsulit ja keisarit vetäytyivät huviloihinsa, kirjoittivat muistelmia ja odottivat parempia aikoja. He tiesivät edustavansa järjestelmää, joka oli jo menettänyt uskottavuutensa. Yhdysvalloissa entiset presidentit Barack Obama, George W. Bush, Bill Clinton ja muut valtapuolueiden aiemmat johtohahmot näyttävät olevan samassa asemassa. He eivät ole tyhmiä, vaan ymmärtävät, että heidän aikakautensa politiikka synnytti nykyiset ongelmat. Siksi heillä ei ole enää sanoja, jotka yhdistäisivät kansakuntaa. He pysyvät hiljaa ja hiljaisuus kertoo karun totuuden.
Ehkä olennaisin kysymys meille suomalaisille ei kuitenkaan ole se, romahtaako Yhdysvaltojen imperiumi, vaan se, onko Yhdysvallat koskaan muodostanut imperiumiaan yksin. Rooman kaatuessa ei hajonnut vain yksi valtakunta, vaan koko Välimeren maailmaa koossa pitänyt järjestys. Kauppa, oikeus ja turvallisuus murenivat eri tahtiin eri alueilla. Samoin nyt on syytä kysyä, olemmeko todistamassa amerikkalaisen demokratian hiipumisen lisäksi koko länsimaisen maailmanjärjestyksen kriisiä?
Länsimaisen maailmankatsomuksen ja sen varaan rakentuneiden yhteiskuntien liitokset natisevat myös Euroopassa.
Liberalismi, vapaakauppa, kansainväliset instituutiot ja oikeusvaltioperiaate rakennettiin viime vuosisadalla amerikkalaisen vallan ja mahdin varaan. Kun tuo keskus ja perusta horjuu, länsimaisen maailmankatsomuksen ja sen varaan rakentuneiden yhteiskuntien liitokset natisevat myös Euroopassa. Populismi haastaa oikeusvaltion, luottamus instituutioihin murenee ja turvallisuuspolitiikka palautuu yhä avoimemmin voimapolitiikaksi.
Jos jatketaan historiallisia vertauksia, Eurooppa elää ehkä vielä hetkeä, joka muistuttaa Rooman itäistä puoliskoa: järjestys toimii, mutta pitkälti vanhan rakenteen ja tottumuksen varassa. Itä-Rooma eli Bysantti eli vielä tuhat vuotta Länsi-Rooman romahdettua, mutta nykyään kaikki tapahtuu nopeammin, joten siihen ei parane tuudittautua.
Imperiumin romahdus ei koskaan tarkoita välttämättä lopullista sekasortoa. Se tarkoittaa siirtymäkautta, jossa vanhat varmuudet katoavat ennen kuin uudet ehtivät syntyä. Rooman jälkeen Eurooppa ei lakannut olemasta, mutta se muuttui perustavalla tavalla. Sama voi odottaa Yhdysvaltoja – ja samalla meitä kaikkia länsimaiseen maailmanjärjestykseen kasvaneita. Siksi Donald Trumpin Yhdysvallat ei ole vain amerikkalaisen yhteiskunnan kriisi. Se on kysymys siitä, mitä tapahtuu lännelle, kun se lakkaa uskomasta omiin sääntöihinsä.
Se on varmaa, että paluuta entiseen maailmaan ei enää ole.