Sääntöpohjainen maailmanjärjestys on toisen maailmansodan jälkeen ollut etupäässä länsimaiden itselleen rakentama tarina: maailma, jossa kansainvälisiä sääntöjä noudatetaan, suvereniteettia kunnioitetaan ja kiistat ratkaistaan instituutioissa, ei aseilla. Nyt tuo tarina näyttää murtuvan nopeasti.
Venezuelassa toteutettu poikkeuksellinen sotilasoperaatio, presidentti Nicolás Maduron ja hänen puolisonsa kaappaus Yhdysvaltoihin sekä Donald Trumpin hallinnon suorat viestit halusta ohjata Venezuelan tulevaisuutta ja avata sen öljysektoria merkitsevät käännekohtaa.
Ei siksi, etteivät suurvallat olisi aiemminkin toimineet rajusti, vaan siksi, että nyt tämä tehdään avoimesti – julkisuuden valokeilassa ja vieläpä taloudellisiin hyötyihin viitaten. Ja samaan hengenvetoon Trump uhkailee jo Kolumbiaa, Kuubaa ja Meksikoa sekä vaatii edelleen Grönlantia Yhdysvalloille.
Euroopan ja laajemmin lännen reaktiot ovat olleet näihin tapahtumiin yllättävän varovaisia. On korostettu kansainvälisen oikeuden tärkeyttä ja Venezuelan kansan oikeutta päättää suunnastaan, mutta selkeää moraalista tuomiota ei ole annettu.
Tämä voidaan tulkita kahdella tavalla. Joko operaatiota pidetään pragmaattisesti keinona palauttaa demokratia, koska presidentti Maduroa ei ole nähty legitiiminä johtajana. Tai sitten Eurooppa ei enää uskalla – eikä välttämättä haluakaan – asettua avoimesti vastakkain tärkeimmän liittolaisensa Yhdysvaltain kanssa, vaikka tämä toimisi sääntöjen tuolla puolen.
Juuri tässä näkyy sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen hauraus. Se ei ole oikeudellinen kiviperustus, vaan poliittinen sopimus, joka toimii vain niin kauan kuin suurvallat kokevat sen hyödylliseksi. Kun valtapolitiikka palaa näyttämölle, normit taipuvat. Yhdysvaltain presidentin puheissa Venezuelan öljyvarat ja “siirtymävaiheen hallinta” kietoutuvat toisiinsa tavalla, joka muistuttaa erehdyttämättä 1800-luvun imperialismia – eikä tätä enää edes pyritä peittelemään Trumpin hallinnon tai vielä vähemmän presidentin itsensä toimesta.
Samaan aikaan maailman valtasuhteet järjestyvät kovaa vauhtia uudelleen. Yhdysvallat ja Kiina ovat jo vakiinnuttaneet asemansa kahtena maailmannapana, jotka määrittävät omia sääntöjään taloudessa, teknologiassa ja turvallisuudessa. Kolmannesta navasta käydään nyt kilpailujuoksua.
Euroopan unioni haluaisi ja länsimaisen demokratian ja liberalismin näkökulmasta sen tulisi olla tämä kolmas napa. Silti EU:n ulkopoliittinen profiili näyttää toistaiseksi enemmän sopeutujalta kuin suunnannäyttäjältä. Yhdysvaltojen turvallisuustakuut, NATO-jäsenyydet ja tiivis transatlanttinen integraatio ovat tehneet Euroopasta liian riippuvaisen Washingtonista. Kun oma turvallisuus nojaa toiseen, on poliittisesti vaikeaa arvostella liittolaisen toimintaa – vaikka se rikkoisi kansainvälisen oikeuden periaatteita.
Tätä voi kutsua eräänlaiseksi nykypäivän suomettumiseksi. Tilanne ei ole sama kuin kylmän sodan Suomessa, mutta dynamiikka on tuttu: kun turvallisuus, talous ja politiikka kietoutuvat yhteen suurvallan kanssa, kriittinen etäisyys katoaa ja liittolaisen toimia arvioidaan eri mittarilla kuin muiden.
Jos EU todella haluaa olla maailman kolmas napa, pelkkä moraalinen retoriikka ei riitä. Uudessa maailmanjärjestyksessä voima ratkaisee, tai ainakin sillä on väliä. Kansainväliseen oikeuteen vetoaminen on uskottavaa vain niin kauan kuin sanojen taustalla on kyky puolustaa itseään ja omia periaatteitaan. Siksi Euroopan on uskallettava kysyä myös epämukava kysymys: onko sillä tahtoa ja resursseja hankkia oma, Yhdysvalloista riippumaton puolustuskyky, joka tekee sen ulkopolitiikasta aidosti itsenäistä? Ilman tätä EU:n puheet “strategisesta autonomiasta” jäävät tyhjiksi iskulauseiksi.
Suurvalta-asemansa menettänyt, mutta sellaisena yhä itseään pitävä Venäjä näkee nykyisessä murroksessa tilaisuuden. Se haikailee imperiuminsa suuruuden vuosia ja tavoittelee jälleen suurvalta-asemaa. Venäjällä on hyväksytty avoin voimapolitiikka osaksi normaalia työkalupakkia, vaikka Venäjän resurssit ovat rajalliset ja sotilasmahti rakentuu paljolti Neuvostoliiton jäänteisiin. Mutta niin kauan kuin Eurooppa epäröi ottaa itsenäistä roolia, Moskova pyrkii täyttämään tyhjiön.
Kolminapainen maailma näyttää syntyvän joka tapauksessa: Yhdysvallat, Kiina ja kolmas napa. Kysymys kuuluu, onko se demokraattinen ja liberaali Eurooppa vai autoritaarinen Venäjä? Jääkö Euroopan Unioni sivustakatsojan rooliin, uusien maailmannapojen väliin puristuksiin ja kenties jopa Venäjän etupiiriin?
Kyse on lopulta uskottavuudesta. Jos Eurooppa puolustaa sääntöpohjaista järjestystä vain silloin, kun se on helppoa, sanat menettävät merkityksensä. Venezuelan tapahtumat ja Grönlantiin liittyvä uhkailu ovat testi: pystyykö EU puolustamaan sääntöjä myös silloin, kun ne koskevat omaa liittolaista – ja onko sillä yhteistä tahtoa ja kykyä seistä sanojensa takana?
Sääntöpohjainen maailmanjärjestys ei romahda yhdessä yössä. Se murenee siellä, missä voimapolitiikka hyväksytään normaaliksi. Venezuelan kaappaus ja Grönlanti-haaveet osoittavat, kuinka lähellä tätä pistettä jo olemme.
Jos Eurooppa haluaa olla muutakin kuin maailmannapojen välissä tasapainoileva sivunäyttelijä, sen on katsottava peiliin – ja päätettävä, haluaako se rakentaa myös ne “lihakset”, jotka tekevät ylevistä arvoista todellista politiikkaa, eivät vain kauniita puheita.