Kuntapolitiikassa on yksi sana, joka kaivetaan esiin erityisesti silloin, kun jokin päätös tuntuu vaikealta: mainehaitta.
Kun pöydällä on miljoonaluokan investointi tai uuden alueen kaavoitus investointilupausten perusteella, keskustelu alkaa yleensä numeroista. Kannattavuuslaskelmista. Työllisyysvaikutuksista. Riskiarvioista. Skenaarioista.
Ja joskus pelkät luvut eivät vakuuta tai anna yksiselitteistä vastausta. Investointisitoumukset ovat ehdollisia. Aikataulut venyviä. Markkinanäkymät epävarmoja. Riskit kasautuvat kunnalle, ja mahdolliset haitat askarruttavat kuntalaisia.
Tässä vaiheessa keskusteluun astuu mainehaitta. Jos emme lähde mukaan, mitä meistä ajatellaan? Saammeko investointivastaisen kunnan leiman? Jäämmekö kehityksestä jälkeen? Valuuko seuraava hanke naapurikuntaan?
Mainehaitta muuttuu perusteluksi tehdä päätös, vaikka taloudelliset perusteet olisivat heiveröisiä. Kun faktat eivät kanna, vedotaan mielikuvaan. Kun analyysi horjuu, siirrytään pelkoon.
Argumenttina mainehaitta on silti poikkeuksellisen tehokas. Se on vaikeasti mitattavissa, lähes mahdoton todentaa ja vielä vaikeampi kumota. Yksittäisen päätöksen vaikutusta kunnan maineeseen ei käytännössä voida osoittaa: ei etukäteen eikä vuosien päästä. Maine ei synny yhdestä äänestyksestä eikä romahda yhteen kielteiseen päätökseen.
Silti mainehaitta-kortti pysäyttää keskustelun. Erityisen hyvin se toimii Suomessa, missä poliittista harkintaa varjostaa usein tuttu kysymys: mitä muut meistä ajattelevat? Pelko ulkopuolisen katseesta voi kasvaa suuremmaksi kuin luottamus omaan analyysiin.
Mutta kenen silmissä maine heikkenee? Onko kyse kuntalaisten näkemyksestä? Yritysten ja sijoittajien arvioista? Median otsikoista? Vai poliittisesta vastakkainasettelusta?
Päätös, joka joidenkin mielestä osoittaa rohkeutta, näyttäytyy toisten silmissä vastuuttomuutena. Ja kielteinen päätös voi olla joko näköalattomuutta – tai taloudellista selkärankaa.
Maine ei ole objektiivinen mittari. Se on tulkintaa. Ja tulkinta riippuu aina siitä, kuka katsoo ja millä intressillä.
Siksi on ongelmallista, jos mainehaitasta tulee viimeinen valttikortti tilanteessa, jossa jonkin hankkeen faktapohja ei vakuuta. Se antaa mahdollisuuden ohittaa vaikeat kysymykset: onko investointi oikeasti kannattava? Kuka kantaa riskin? Millainen on todennäköinen lopputulos?
On helpompi vihjata maineen tahriintumiseen kuin myöntää, että päättäjille esitetyt laskelmat eivät riitä.
Kuntapolitiikka ei kuitenkaan tarvitse lisää pelotteita. Se tarvitsee selkärankaa.
Jos miljoonaluokan teollisuushalli ei kestä taloudellista tarkastelua, se on riittävä syy olla etenemättä. Jos kaavoitus perustuu epävarmoihin lupauksiin, kielteinen päätös voi olla vastuullinen, ei häpeällinen.
Maineella on merkitystä. Se vaikuttaa vetovoimaan ja investointihalukkuuteen. Mutta paradoksaalisesti vahvin maine rakentuu usein juuri siitä, että päätökset tehdään johdonmukaisesti, avoimesti ja perustellusti – myös silloin, kun vastaus on ei.
Epämääräiseen mainehaittaan vetoaminen on poliittisen keskustelun kätevin pelote. Se luo varjon, jota ei voi tarkasti rajata eikä kunnolla valaista.
Kuntapolitiikka ansaitsee parempaa. Se ansaitsee päätöksiä, joita perustellaan avoimesti, numeroilla, puolueettomilla vaikutusarvioilla ja päättäjien arvoilla. Ei pelolla siitä, miltä jokin saattaa ehkä näyttää jonkun silmissä joskus tulevaisuudessa.
Maine ei ole peruste. Se on seuraus. Ja seuraukset syntyvät siitä, kuinka hyvin päätökset kestävät päivänvalon.
Maine syntyy teoista, ei pelosta. Se rakentuu päätöksistä, jotka kestävät tarkastelun myös vuosien päästä. Siksi mainehaittaa ei pidä käyttää argumenttina silloin, kun faktat eivät riitä. Jos päätös on hyvä, se kestää perustelut. Jos se ei kestä, vetoaminen maineeseen tai maineen menettämiseen ei tee siitä parempaa.