Jenkkiautopiireissä kiistellään toisinaan yllättävän kiivaasti siitä, miltä harrasteauton pitäisi näyttää: viimeisen päälle frame off -entisöidyltä vai ajan patinaa ylpeästi kantavalta käyttöklassikolta. Silti kesä toisensa jälkeen molempien leirien harrastajat ajavat samoihin tapahtumiin, parkkeeraavat samalle nurmikolle ja keskustelevat samoista autoista, moottoreista ja osien hankkimisen haasteista. Ehkä vastakkainasettelu ei kerrokaan autoista – vaan siitä, kuinka monella tavalla samaa asiaa voi harrastaa?
Jenkkiautoharrastus on ennen kaikkea yhteisö. Se on kesäiltoja laitakaupungin parkkipaikoilla, parkkirivistöjä moottoritapahtumissa, konepeltejä jotka avataan yhtä aikaa ja keskusteluja, jotka alkavat yhdestä yksityiskohdasta ja päätyvät helposti tunnin mittaiseksi tarinaksi. Harrastus kokoaa yhteen ihmisiä, joita yhdistää rakkaus vanhaan rautaan, kromiin, veekasin ääneen ja aikakauteen, jolloin auto oli vielä enemmän tunne kuin käyttöesine.
Silti tämän yhteisen intohimon keskellä kytee joskus yllättävänkin terävä vastakkainasettelu: pitäisikö auton olla viimeisen päälle entisöity vai ylpeästi patinoitunut, ajan jälkiä kantava lintta?
Frame off -entisöinti edustaa monille harrastuksen äärimmäistä kunnianhimoa. Auto puretaan viimeistä pulttia myöten, runko nostetaan erilleen korista ja kaikki rakennetaan uudelleen, usein paremmaksi kuin se oli uutena. Lopputulos on näyttelykuntoinen aikakapseli: kiiltävä, viimeistelty ja teknisesti moitteeton. Se on kunnianosoitus Amerikan autoteollisuuden historialle ja samalla tekijänsä taidonnäyte.
Toisessa ääripäässä on patinan filosofia. Siinä harrasteauton arvo ei synny virheettömyydestä ja matching numbers -tekniikasta vaan kyseisen autoyksilön omasta historiasta. Maalipinnassa näkyvät vuosikymmenet, kromi on ehkä hieman himmentynyt tai kadonnut kokonaan, repaleinen tai meksikovilteillä peitetty sisusta kertoo eletyistä kilometreistä. Patinalinttaa ei ole ylientisöity uuteen loistoon, vaan se on säilytetty sellaisena kuin aika on sen muovannut – ja muovaa edelleen.
Jostain syystä näiden kahden lähestymistavan välille syntyy toisinaan jyrkkä rintamalinja. Entisöityjä autoja saatetaan pitää liian kliinisinä tai “museokappaleina”, joita ei uskalleta käyttää. Linttoja taas moititaan joskus huolimattomuudesta tai siitä, että kyse on vain tekosyystä olla tekemättä kunnollista remonttia.
Silti samaan aikaan kuitenkin tapahtuu jotain kiinnostavaa.
Kesä toisensa jälkeen molempien leirien harrastajat ajavat samoihin harrasteautotapahtumiin. Samat ihmiset parkkeeraavat samalle nurmikolle, seisovat samoilla oheismyyntikojuilla ja katsovat samoja autoja. Kiiltävästi entisöidyn klassikkoauton vieressä seisoo usein patinoitunut käyttöklassikko ja hyvin usein niiden omistajat päätyvät juttelemaan keskenään aivan yhtä luontevasti.
Ja ehkä juuri siinä on harrastuksen ydin.
Frame off -entisöintiprojekti vaatii usein valtavasti aikaa, rahaa ja osaamista. Se on vuosien mittainen matka kohti täydellisyyttä. Patinoitunut ja elämää nähnyt lintta taas kertoo tarinaa – joskus jopa koskemattomampaa kuin täysin entisöity auto, jonka historia on kirjaimellisesti hiottu pois ja maalattu uudelleen.
Harrastajien lähtökohdat ovat erilaisia. Kaikilla ei ole samoja resursseja, aikaa, rahaa tai edes halua rakentaa näyttelytason autoa. Jollekin tärkeintä on rakentaminen, toiselle ajaminen ja kolmannelle historian säilyttäminen – joko autoteollisuuden tai itse auton. Jokainen näistä tavoista on täysin yhtä validi tapa harrastaa vanhoja amerikkalaisia autoja.
Lopulta kysymys ei ehkä ole autoista vaan identiteetistä. Harrastus on monelle iso osa omaa persoonaa, ja silloin oma tapa tehdä asioita tuntuu helposti myös ainoalta oikealta tavalta. Kun siihen yhdistyy autokulttuurin perinteinen mielipiteiden suoruus, keskustelu muuttuu joskus kiistelyksi ja se näkyy etenkin somen lukuisilla autopalstoilla.
Mutta kun siirtyy pois bittiavaruudesta ja katsoo alan tapahtumien parkkirivejä hieman kauempaa, vastakkainasettelu näyttää yllättävän pieneltä.
Entisöity näyttelyauto ja patinoitunut käyttölintta on parkkeerattu lopulta saman asian äärelle. Molemmat ovat romutukselta pelastettuja autoja, jotka eivät ole jatkaneet elämäänsä maksalaatikkorasioiden muodossa. Molemmat kertovat tarinaa amerikkalaisesta autoteollisuudesta ja elävästä harrasteautokulttuurista. Ja molemmat ovat olemassa vain siksi, että joku on rakastanut niitä tarpeeksi pitääkseen ne tiellä.
Ehkä tärkein kysymys ei ole, onko auto entisöity näyttelyvoittaja vai patinoitunut lintta.
Tärkeämpää on, että yhteinen harrastus elää ja että joka kesä samat ihmiset kokoontuvat uudestaan vanhan raudan ympärille ja kokevat olevansa elossa.