Harrasteautoilu ja kuppikunnat

Torin laidalla on parkissa kaksi parkkiksen kauppakasseista erottuvaa autoa. Toinen on yli 40 vuotta vanha mattamustaksi maalattu ja scallopein koristettu Chevrolet, jonka takaikkunaa somistaa etelävaltioiden lippu, sisällä raikaa rock’n’roll ja kyydissä istujat ovat baseballtakkeineen kuin tempaistuja amerikkalaisen collegen vuosikirjasta vuodelta 1962. He luovat hyvinkin halveksuvia katseita parin parkkiruudun päässä seisovaan bassontahtiin hytkyvään autoon, jonka kyljissä komeilee alumiinin väristä tribal-kuvioteippiä, alle on kammettu jättisuuret vanteet ja peräpäätä koristaa alumiininen lintulautaspoileri.

Vähintäänkin yhtä halveksuvia katseita luodaan tämän Hondan vihreällä neonkarvalla vuoratulta etupenkiltä vastakkaiseen Chevyyn. Omasta mielestään kummankin auton matkustajat ovat kuin eri planeetoilta, mutta siinä missä jenkkiharrastaja näkee oikealla naurettavan tuning-auton ja tuunaaja vasemmalla iänikuisen vanhan jenkkilotjan, niin muutaman parkkiruudun päässä ostoksia Nissan Micraansa ahtava kolmekymppinen sairaanhoitaja Kirsi näkee parkissa vain kaksi muista parkkiksen autoista poikkeavaa erikoista harrasteautoa.

Usein sitä on joutunut useissa eri yhteyksissä huomaamaan, miten erilaisiksi nämä kaksi harrasteautoilijaryhmää toisensa kokevat. Vaikka itse olenkin pesunkestävä (mutta sitä välttävä?) jenkkiautoharrastaja ja omasta tallista ei vuosimallia 1960 uudempaa autoa löydy, niin siltikään minua ei lainkaan häiritse se, että joku toinen haluaa harrastaa jossain toisessa maanosassa vuosikymmeniä myöhemmin valmistettuja autoja – puhumattakaan että karvani nousisivat pystyyn siitä, että joku haluaakin ruuvata autonsa alle valkosivuisten rättirenkaiden sijaan matalaprofiiliset kumit valtavan suurille vanteille.

Minua jaksaa aina ihmetyttää miksi toisten autoharrastajien mieltymyksiä on joidenkin mielestä pilkattava ja jopa inhottava niin paljon, että naureskellaan julkisesti näille ”vääräoppisten” rakennelmille ja jätetään jopa menemättä autonäyttelyyn, jossa löytyy euroja, japseja ja jenkkejä tai jätetään lukematta harrasteautolehti, jossa esitellään mielenkiintoisia vanhoja harrasteautoja valmistusmaahan katsomatta – vaikka sekä näyttelyssä että lehdessä olisi runsaasti asiaa myös siitä omasta aihepiiristä.

Ei kaikkien pidä toki tykätä kaikista harrasteautoista yhtä lailla, mutta ei myöskään pitäisi aina olla mollaamassa toisenlaiset mieltymykset omaavia kanssaharrastajia maan rakoon. Harrasteautoilijat on kuitenkin oma erikoinen harrastajaryhmänsä, joka poikkeaa täysin paitsi muista harrastuksista kuten vaikkapa pitsinnyplääjistä tai kansantanhuajista, niin myös tavallisista autoilijoista. Tavallisen tallaajan mielestä on olemassa autoja ja harrasteautoja ja siinä se. Voisimme siis vallan hyvin harrastaa sulassa sovussa kukin omantyylisiämme autoja – ja toki tarvittaessa puhaltaa yhteen hiileen esimerkiksi silloin kun koetetaan vaikuttaa niihin lainsäädännön epäkohtiin, jotka kohdistuvat yhteisesti kaikenlaiseen autoharrastukseen.

Ei sillä, että joku toimittaja pystyisi kirjoituksillaan vaikuttamaan ihmisten asenteisiin – helpompaa olisi varmaankin saada Osama Bin Laden ja George W. Bush samaan illallispöytään kuin suomalaiset autoharrastajat puhaltamaan yhteen hiileen. Mistä ihmeestä tämäkin vastakkainasettelu harrastajien välillä saa tuulta purjeisiin. Halutaanko sillä korostaa omaa paremmuuttaan vai onko se pelkoa oman harrastesuuntauksen tulevaisuuden puolesta? Mene ja tiedä, ehkä joku psykologi osaisi asiaa valaista?

* Kolumni on julkaistu alunperin Spinneri Magazinen pääkirjoituksena numerossa 1/2005.