Raggarista ympäristörikolliseksi

Aloitellessani harrastusta vanhojen amerikkalaisten autojen parissa olivat jenkkiautoharrastajat vielä raggarimaineessa ja vanha amerikanrauta herätti usein yleistä pahennusta missä sitten ikinä liikkuikaan.

Nykyään jenkkiautoharrastajien aiempi raggarimaine on muisto vain, mutta yleistä pahennusta marketin parkkipaikalle lipuva dollarihymy tuntuu silti herättävän. Nuo paheksuvat katseet eivät tosin tule enää kansaneläkettä nauttivilta kukkahatturouvilta eivätkä ne kohdistu varsinaisesti auton matkustajiin. Nykyään näitä matalan murinan saattelemana liikkuvia bensiniikrematorioita paheksuvat mummojen sijaan nuoremmat kierrätysmekkotytöt ja globaaliin ympäristötietoisuuteen heränneet cityihmiset, joiden mielestä vanhalla autolla huvikseen ajeleva entinen raggari onkin nykyään kovimman tason ympäristörikollinen.

Yksityisautoilu on mediassa saanut niin vahvan saastuttajan leiman kylkeensä, että suurikokoisella tai vanhalla autolla liikkuessaan alkaa heikkohermoisempi autoilija tuntea jo häpeää. Autoilun vastustajien ja vähäpäästöisempiä uusia autoja mielellään myyvien tehtaiden ja maahantuojien tehokkaan lobbauksen ansiosta yksityisautoilusta on tullut miltei synonyymi ilmastonmuutokselle tai ympäristön saastuttamiselle. Yksityisautoilijoiden pahinta sorttia ovat tietysti kaikenlaiset moottoriharrastajat, jotka mokomat saastuttavat ympäristöä ihan huvikseen – eipä ihme, että kaikenlainen moottoriharrastus on kohta lähestulkoon kriminalisoitu nykypäivän yhteiskunnassa.

Olipa totuus ilmaston lämpenemisen takana mikä tahansa, se on selvää, että ilmastonmuutoshype ja siihen liittyvä ympäristöhysteria on monille eri tahoille melkoinen toiveiden täyttymys – enkä nyt tarkoita tässä lumitöiden kanssa tuskailevia omakotiasujia. Ympäristöasiat ovat nousseet hyvinkin hallitsevaan rooliin likimain kaikessa yhteiskunnallisessa keskustelussa ja sellaista asiaa ei juuri tunnu enää löytyvän, jota ei voisi vastustaa tai puolustaa ympäristöarvoihin vedoten.

Huono puoli asiassa on se, että ympäristöasiat ovat nousseet monessakin mielessä kritiikin yläpuolelle – ne ovat tavallaan kuin keisarin uudet vaatteet eli aihe, johon ei sallita kriittistä suhtautumista vaan kaikki tervettä maalaisjärkeä käyttäen esitetty kritiikki leimataan heti ympäristövastaiseksi ja sen lausuja toistaitoiseksi tomppeliksi. Jos uskaltaudut kyseenalaistamaan minkä tahansa ympäristönsuojelun nimissä ajetun asian, saat ympäristövihollisen leiman otsaasi ja tällainen leimautumisen pelko saa fiksutkin ihmiset olemaan hiljaa silloin kun ympäristöasioita tai luonnonsuojelua käytetään jonkin aivan muun asian keppihevosena.

Mitä suuremmat mittasuhteet ympäristöhysteria saa, sitä enemmän alkaa kuitenkin myös kriittisiä ääniä kuulua. Talven mittaan olemme saaneet lukea lehdistä, että eräiden tilastojen valossa lemmikkikoira on ympäristölle haitallisempi kuin kaupunkimaasturi ja että pääkaupunkiseudun omakotitalojen tulisijat – mm. takat ja kiukaat -tuottavat ympäristölle haitallisia päästöjä jopa kolmanneksen siitä mitä pääkaupunkiseudun yksityisautoilu. Vielä hurjempia väitteitä esitettiin MOT-ohjelmassa, jossa kyseenalaistettiin onko ilmastonmuutos sittenkään siinä määrin ihmisten toimista johtuvaa kuin tähän mennessä on annettu ymmärtää.

Napajäätiköiden sulaminen tai vaikkapa Malediivien saarivaltion hukkuminen etelämereen ovat toki vakavia asioita ja ei käy kiistäminen etteikö esitettyjen viimeisimpien parin sadan vuoden tilastojen valossa ilmasto olisi lämmennyt. Tilastotiede on kuitenkin siitä mielenkiintoista, että tilastot yleensä kertovat sitä mitä niiden esittäjä haluaa kuulla. Tarkempi tutkiskelu osoittaa, että jos vertailuun otetaan esimerkiksi keskiajan lämmin kausi niin tilastojen kertoma muuttuu ja toisaalta jos supistetaan tilastot viimeiselle vuosikymmenelle niin eräiden lähteiden mukaan tällöin olisi havaittavissa jopa ilmaston kylmenemistä. Ottamatta sen paremmin kantaa ilmastonmuutoksen todellisuuteen tai siihen miten suurelta osin se johtuu ihmisen toiminnasta, voidaan todeta että asian tutkiminen on todellakin vasta alkutekijöissään ja mikä ikävintä, ilmastotutkimus tuntuu olevan varsin ristiriitainen ja osin salamyhkäinen tieteenala.

Se, että kiistatonta tutkimustietoa ei ole tarjolla ei silti estä ihmisiä tai järjestöjä käyttämästä ympäristökysymyksiä omien itsekkäiden tavoitteidensa ajamiseen. Kun ympäristönäkökulma nostetaan esille keskustelussa, niin valitettavan usein taustalla on vilpittömän ympäristönsuojelun sijaan asiaa ajavan tahon oma etu. Esimerkiksi yksityisautoilun leimaaminen ympäristöongelmaksi ja verotuksen muuttaminen suosimaan uusia vähäpäästöisiä autoja leikkaa toki hieman yksityisautoilun päästöjä ja tuo hyvinvointiyhteiskunnan kannalta välttämättömiä verotuloja Valtion kassaan, mutta edesauttaa myös autonvalmistajia ja maahantuojia kauppaamaan kansalaisille uusia autoja – samalla kun vanhat saastuttajiksi leimatut mutta teknisesti ihan toimivat ajopelit päätyvät hyödyttämään romumetallikauppiaita. Ympäristönsuojelun nimissä on mahdollista myös pysäyttää kokonaiseen seutukuntaan vaikuttavia elinkeinoelämän hankkeita tai hankkiutua siististi eroon kesämökin hiljaisuutta häiritsevästä moottoriradasta.

Vaikka kulutuksen kasvu on ympäristön kannalta huono asia, niin silti juuri ympäristön nimissä ihmisiä patistetaan kuluttamaan lisää ja hankkimaan vanhojen vielä toimivien laitteidensa tilalle uusia ekologisia vaihtoehtoja tai vaikkapa vaihtamaan Suomen kylmissä oloissa ihan hyvät hehkulamput kalliisiin säästölamppuihin, joista kaiken kukkuraksi tulee ongelmajätettä toisin kuin hehkulampuista. Esimerkkejä eettisesti arveluttavasta ympäristöarvoilla ratsastamisesta löytyy runsain mitoin. Ympäristöstä tulee huolehtia ja luontoakin on syytä suojella – mutta ihan kaikkea ympäristöpropagandaa ei kannata purematta niellä. Välillä tarvittaisiin sitä poikaa, joka huutaa keisarille yleisön joukosta: ”Mutta eihän hänellä ole vaatteita ensinkään!