Harrasteautoilu

Raggarista ympäristörikolliseksi

~ Heikki Skyttä ~ 7 kommenttia

Aloitellessani harrastusta vanhojen amerikkalaisten autojen parissa olivat jenkkiautoharrastajat vielä raggarimaineessa ja vanha amerikanrauta herätti usein yleistä pahennusta missä sitten ikinä liikkuikaan.

Nykyään jenkkiautoharrastajien aiempi raggarimaine on muisto vain, mutta yleistä pahennusta marketin parkkipaikalle lipuva dollarihymy tuntuu silti herättävän. Nuo paheksuvat katseet eivät tosin tule enää kansaneläkettä nauttivilta kukkahatturouvilta eivätkä ne kohdistu varsinaisesti auton matkustajiin. Nykyään näitä matalan murinan saattelemana liikkuvia bensiniikrematorioita paheksuvat mummojen sijaan nuoremmat kierrätysmekkotytöt ja globaaliin ympäristötietoisuuteen heränneet cityihmiset, joiden mielestä vanhalla autolla huvikseen ajeleva entinen raggari onkin nykyään kovimman tason ympäristörikollinen.

Yksityisautoilu on mediassa saanut niin vahvan saastuttajan leiman kylkeensä, että suurikokoisella tai vanhalla autolla liikkuessaan alkaa heikkohermoisempi autoilija tuntea jo häpeää. Autoilun vastustajien ja vähäpäästöisempiä uusia autoja mielellään myyvien tehtaiden ja maahantuojien tehokkaan lobbauksen ansiosta yksityisautoilusta on tullut miltei synonyymi ilmastonmuutokselle tai ympäristön saastuttamiselle. Yksityisautoilijoiden pahinta sorttia ovat tietysti kaikenlaiset moottoriharrastajat, jotka mokomat saastuttavat ympäristöä ihan huvikseen – eipä ihme, että kaikenlainen moottoriharrastus on kohta lähestulkoon kriminalisoitu nykypäivän yhteiskunnassa.

Olipa totuus ilmaston lämpenemisen takana mikä tahansa, se on selvää, että ilmastonmuutoshype ja siihen liittyvä ympäristöhysteria on monille eri tahoille melkoinen toiveiden täyttymys – enkä nyt tarkoita tässä lumitöiden kanssa tuskailevia omakotiasujia. Ympäristöasiat ovat nousseet hyvinkin hallitsevaan rooliin likimain kaikessa yhteiskunnallisessa keskustelussa ja sellaista asiaa ei juuri tunnu enää löytyvän, jota ei voisi vastustaa tai puolustaa ympäristöarvoihin vedoten.

Huono puoli asiassa on se, että ympäristöasiat ovat nousseet monessakin mielessä kritiikin yläpuolelle – ne ovat tavallaan kuin keisarin uudet vaatteet eli aihe, johon ei sallita kriittistä suhtautumista vaan kaikki tervettä maalaisjärkeä käyttäen esitetty kritiikki leimataan heti ympäristövastaiseksi ja sen lausuja toistaitoiseksi tomppeliksi. Jos uskaltaudut kyseenalaistamaan minkä tahansa ympäristönsuojelun nimissä ajetun asian, saat ympäristövihollisen leiman otsaasi ja tällainen leimautumisen pelko saa fiksutkin ihmiset olemaan hiljaa silloin kun ympäristöasioita tai luonnonsuojelua käytetään jonkin aivan muun asian keppihevosena.

Mitä suuremmat mittasuhteet ympäristöhysteria saa, sitä enemmän alkaa kuitenkin myös kriittisiä ääniä kuulua. Talven mittaan olemme saaneet lukea lehdistä, että eräiden tilastojen valossa lemmikkikoira on ympäristölle haitallisempi kuin kaupunkimaasturi ja että pääkaupunkiseudun omakotitalojen tulisijat – mm. takat ja kiukaat -tuottavat ympäristölle haitallisia päästöjä jopa kolmanneksen siitä mitä pääkaupunkiseudun yksityisautoilu. Vielä hurjempia väitteitä esitettiin MOT-ohjelmassa, jossa kyseenalaistettiin onko ilmastonmuutos sittenkään siinä määrin ihmisten toimista johtuvaa kuin tähän mennessä on annettu ymmärtää.

Napajäätiköiden sulaminen tai vaikkapa Malediivien saarivaltion hukkuminen etelämereen ovat toki vakavia asioita ja ei käy kiistäminen etteikö esitettyjen viimeisimpien parin sadan vuoden tilastojen valossa ilmasto olisi lämmennyt. Tilastotiede on kuitenkin siitä mielenkiintoista, että tilastot yleensä kertovat sitä mitä niiden esittäjä haluaa kuulla. Tarkempi tutkiskelu osoittaa, että jos vertailuun otetaan esimerkiksi keskiajan lämmin kausi niin tilastojen kertoma muuttuu ja toisaalta jos supistetaan tilastot viimeiselle vuosikymmenelle niin eräiden lähteiden mukaan tällöin olisi havaittavissa jopa ilmaston kylmenemistä. Ottamatta sen paremmin kantaa ilmastonmuutoksen todellisuuteen tai siihen miten suurelta osin se johtuu ihmisen toiminnasta, voidaan todeta että asian tutkiminen on todellakin vasta alkutekijöissään ja mikä ikävintä, ilmastotutkimus tuntuu olevan varsin ristiriitainen ja osin salamyhkäinen tieteenala.

Se, että kiistatonta tutkimustietoa ei ole tarjolla ei silti estä ihmisiä tai järjestöjä käyttämästä ympäristökysymyksiä omien itsekkäiden tavoitteidensa ajamiseen. Kun ympäristönäkökulma nostetaan esille keskustelussa, niin valitettavan usein taustalla on vilpittömän ympäristönsuojelun sijaan asiaa ajavan tahon oma etu. Esimerkiksi yksityisautoilun leimaaminen ympäristöongelmaksi ja verotuksen muuttaminen suosimaan uusia vähäpäästöisiä autoja leikkaa toki hieman yksityisautoilun päästöjä ja tuo hyvinvointiyhteiskunnan kannalta välttämättömiä verotuloja Valtion kassaan, mutta edesauttaa myös autonvalmistajia ja maahantuojia kauppaamaan kansalaisille uusia autoja – samalla kun vanhat saastuttajiksi leimatut mutta teknisesti ihan toimivat ajopelit päätyvät hyödyttämään romumetallikauppiaita. Ympäristönsuojelun nimissä on mahdollista myös pysäyttää kokonaiseen seutukuntaan vaikuttavia elinkeinoelämän hankkeita tai hankkiutua siististi eroon kesämökin hiljaisuutta häiritsevästä moottoriradasta.

Vaikka kulutuksen kasvu on ympäristön kannalta huono asia, niin silti juuri ympäristön nimissä ihmisiä patistetaan kuluttamaan lisää ja hankkimaan vanhojen vielä toimivien laitteidensa tilalle uusia ekologisia vaihtoehtoja tai vaikkapa vaihtamaan Suomen kylmissä oloissa ihan hyvät hehkulamput kalliisiin säästölamppuihin, joista kaiken kukkuraksi tulee ongelmajätettä toisin kuin hehkulampuista. Esimerkkejä eettisesti arveluttavasta ympäristöarvoilla ratsastamisesta löytyy runsain mitoin. Ympäristöstä tulee huolehtia ja luontoakin on syytä suojella – mutta ihan kaikkea ympäristöpropagandaa ei kannata purematta niellä. Välillä tarvittaisiin sitä poikaa, joka huutaa keisarille yleisön joukosta: ”Mutta eihän hänellä ole vaatteita ensinkään!”

Väliaikainen liikennekäytöstä poisto

~ Heikki Skyttä ~ 5 kommenttia

Taas eilen mediasta saimme lukea, kuinka paljon seisontaan merkittyjä eli nykytermein väliaikaisesti liikennekäytöstä poistettuja autoja on tavattu liikenteestä. Nelosen uutisten mukaan poliisin haaviin jää päivittäin keskimäärin kolme autoilijaa väliaikaisesti liikennekäytöstä poistetun auton ratista ja sanomalehti Keskisuomalaisen mukaan kiinnijääneiden määrä on kasvanut joka kuukausi siitä lähtien, kun väliaikainen poisto tuli mahdolliseksi.

Olen huolestuneena seurannut kuinka asiasta on tasaiseen tahtiin uutisoitu, sillä uutisissa väliaikainen liikennekäytöstä poisto tuodaan esille aivan uutena asiana. Sitähän se ei ole, vaan väliaikainen liikennekäytöstä poisto tuli mahdolliseksi marraskuussa 2007 korvaten samalla aiemman käytännön, jossa autoa ei pystynyt lainkaan poistamaan rekisteristä väliaikaisesti vaan ainoastaan katkaisemaan liikennevakutuksen väliaikaisesti eli ilmoittamaan auton ns. seisontavakuutukseen.

Merkittävin uudistus tässä on ollut se, että siinä missä vanha seisontavakuutus katkaisi ainoastaan liikennevakuutusmaksut, uusi ajoneuvon poistaminen väliaikaisesti liikennekäytöstä katkaisee myös velvollisuuden maksaa ajoneuvoveroa ”seisonta-ajalta”. Autoa ei saa ajaa kun se on poistettu liikennekäytöstä, mutta ei sitä aiemminkaan saanut ajaa ilman liikennevakuutusta. Sikäli siis vaikutus on sama. Lisäksi uuden käytännön myötä kiinnijääminen laittomasta ajelusta on tullut aiempaa kalliimmaksi, sillä sakkojen lisäksi on maksettava viisinkertainen ajoneuvovero lisäverona.

Se miksi tämä uutisointi minua huolestuttaa on rivien välistä pilkottava tarkoitushakuisuus. Ihan kuin tässä haluttaisiin tuoda väliaikainen liikennekäytöstä poisto esille negatiivisena asiana, merkittävänä uutena porsaanreikänä, joka on merkittävästi lisännyt ajoneuvoveronkiertoa – siitähän ei ole kyse, sillä Ajoneuvohallintokeskuksen mukaan kiinnijääneiden kuljettajien määrän kasvu kertoo pikemminkin poliisin valvonnan tehostumisesta. Kaikista poliisiautoista on nykyään suora pääsy ajoneuvorekisteriin mitä ei vielä aiemman seisontavakuutuskäytännön aikana ollut.

Vuoden 2008 lopussa väliaikaisesti liikennekäytöstä poistettuja autoja oli rekisterissä  281 000 kappaletta. Se kuulostaa huiman suurelta määrältä etenkin kun se uutisoidaan mainitsematta että vastaavasti liikennekäytössä henkilöautoja oli lähes kaksi ja puoli miljoonaa. Merkittävä osa tästä 281 tuhannesta liikennekäytöstä poistetusta autosta on harrasteautoja, joilla ei yleensä ajeta kuin kesäaikaan.

Mistään en ole löytänyt tilastoa siitä onko uusi käytäntö vaikuttanut seisonnassa olevien autojen määrään vai vastaako nykyinen liikennekäytöstä poistettujen autojen määrä kutakuinkin 2007 ja aiemmin vuosittain liikennevakuutuksesta poistettujen autojen määrää. Missään ei myöskään uutisoida sitä, kuinka monta liikennekäytöstä poistettua autoa otetaan aina keväisin takaisin liikennekäyttöön. Sen sijaan nämä tilastot nostetaan esille aina talvisaikaan, jolloin lukumäärät ovat suurempia – johtuen juuri harrasteautoista.

Harrasteautoilijoille väliaikainen liikennekäytöstä poisto on erittäin tärkeä mahdollisuus – melkein voisi sanoa, että jopa elinehto suomalaiselle autoharrastukselle. Yksittäisellä harrastajalla kun voi olla useampiakin harrasteautoja ja läheskään aina niillä ei edes ajeta edes kesällä vaan harrasteauto voi olla useita vuosiakin tallissa entisöinnin tai rakentelun kohteena, jolloin on tärkeää saada auton liikennevakuutus ja ajoneuvovero katkaistua.

Aiemminhan tällaisen harrasteauton saattoi seisontavakuutuksen ohella myös poistaa kokonaan rekisteristä, mutta lakiuudistuksen myötä se ei ole enää mahdollista, sillä rekisteristäpoisto onnistuu nykyisin vain romutustodistuksen kera – ja harrasteautojen kohdallahan sellainen ei tule kyseeseen, koska niitä ei ole tarkoitus romuttaa.

Entä tuo aiemmin mainittu uutisoinnin tarkoitushakuisuus? Hyötyykö joku jos väliaikainen liikennekäytöstä poisto esitetään negatiivisessa valossa? Kyllä, mieleen tulee heti ainakin yksi taho. Väliaikainen liikennekäytöstä poisto on ollut alusta alkaen piikki romuautokierrättäjien lihassa,  he kritisoivat tätä mahdollisuutta alun alkaen ja ovat jatkaneet omaa mediakampanjaansa tätä käytäntöä vastaan myöhemminkin. Esimerkiksi 2009 tammikuussa Turun Sanomissa muistutettiin Lounais-Suomen Vahinkoautokeskus Oy:n edustajan toimesta, että käytäntö ”antaa mahdollisuuden seisottaa loppuun ajettuja autoja pihan perillä suttaamassa ympäristöä”. Toki antaahan se mahdollisuuden tähänkin, mutta tuskin kukaan näkee vaivaa poistaakseen autonsa väliaikaisesti liikennekäytöstä vain ”sutatakseen” ympäristöä? Etenkin kun samalla vaivalla kierrätysfirma kävisi poimimassa raadon kyytiin ja antaisi sen romutustodistuksen, jolla omistaja pääsisi romuautosta pysyvästi eroon!

Olennainen seikka – se, että merkittävä osa tilastojen ”ympäristöä suttaavista romuautoista” onkin hyväkuntoisia harrasteautoja, rakentelukohteena olevia projektiautoja tai asiallisesti säilöttyjä projektiaihioita jää poikkeuksetta huomioimatta uutisoinneissa.

Epäilen että kyseessä ei ole puhdas vahinko, vaan tarkoitushakuinen unohdus, joka johtuu siitä, että romuautokierrättäjät eivät kuitenkaan ole pelkästään ympäristön asialla vaan kainalosta löytyy myös ketunhäntä eli halu saada mahdollisimman paljon arvokasta romumetallia kierrätykseen. Ja tottakai mahdollisuus poistaa auto liikennekäytöstä romuttamatta sitä on heidän bisnesnäkökulmastaan haitta. Hyvänä tukena lobbauskampanjassa ovat tietysti automaahantuojat, joilla on halu saada myydyksi käytettyjen autojen tilalle uusia autoja – sielläkin karu bisnesajattelu on ympäristötietoisuuden kasvun myötä saanut sädekehän ylleen.

Nyt meidän harrasteautoilijoiden pitäisikin saada julkisuuteen myös tämä asian toinen puoli ja hieman palstamillimetrejä myös harrastenäkökulmalle, koska ilman mahdollisuutta omistaa harrasteautoja, jotka eivät ole liikennekäytössä ympärivuotisesti on koko suomalainen autoharrastus vaarassa. Meillä ei vaan ole takanamme yhtä toimivaa lobbauskoneistoa mitä väliaikaisen liikennekäytöstä poiston vastustajilla, mutta yritetään silti pitää omatkin tarpeemme nykyistä paremmin esillä. Muuten voi pian käydä niin, että ajoneuvoverokierron ja ympäristön suttaamisen nimissä käytäntöä muutetaan tiukemmaksi ja pian harrasteautoista on pulitettava vakuutusmaksuja ja ajoneuvoveroa ympärivuotisesti olipa auto sitten liikennöitävässä kunnossa tai ei.

Klassikkoautotko riski liikenteessä?

~ Heikki Skyttä ~ 1 kommentti

Keskiviikon 10.5.2006 Länsi-Savossa oli mainio ja ajankohtainen artikkeli käytettyjen autojen kaupasta, joka näin keväällä käy hyvinkin kuumana. Tosin asiapitoisen ja hyödyllisen artikkelin pilasi omasta mielestäni täysin toista maata ollut kuvitus ja kuvateksti.

Kun puhutaan käytetyn auton kaupasta, niin tuskinpa kovinkaan monelle tulisi edes mieleen kuvassa olleen Imperialin kaltainen klassikkoauto. Onhan yli 40-vuotias autovanhus kiistämättä käytetty auto, mutta mielestäni se ei mitenkään istu artikkeliin, joka tuntuu olevan suunnattu pikemminkin käyttöautoa joko kesän mökkireissuille tai jälkikasvun ensimmäiseksi kulkupeliksi hankkiville kuluttajille.

Kun nykyisin puhutaan vanhasta autosta, niin sellainen on yleensä 1980-90-luvuilla valmistettu käyttöpeli. 1970-luvun autot alkavat olla jo harvinainen näky tavallisessa liikenteessä, 1960-50-lukujen amerikkalaisista autoista puhumattakaan – ne ovat nykyisin lähes täysin harrastajien omistuksessa ja harrastuksesta kun on kyse, niin yleensä ne harvalukuiset liikenteen seassa näkyvät yksilöt ovatkin huolella ja tarkkuudella kunnostettuja ja entisöityjä. Harvemmin sellaisia edes tapaa käytettyjä autoja myyvien liikkeiden halleista, vaikka kuvasta päätellen toimittaja olikin tällaiseen harvinaiseen ilmiöön törmännyt.

Mutta se mikä pisti aamukahvit väärään kurkkuun oli tuohon kuvaan isketty teksti: ”Huima laite, mutta tarkempi perehtyminen kertoo kulutuksen nousevan 35 litraan sadalla. Harrastajat tietävät kertoa, että alkuperäiset rumpujarrut ovat nykyliikenteeseen olemattoman heikot.”

Ajelen itse omalla 46 vuotta vanhalla harrasteautollani kesäaikaan nykyliikenteen seassa aivan sujuvasti ja autokin katsastetaan vuosittain ongelmitta. Onhan siinä toki nykymittapuun mukaan vanhanaikaiset rumpujarrut ja eivät ne toki vertailuissa luistonestoille ja ABS-järjestelmille pärjää, mutta eivät ne ole missään nimessä ”olemattoman heikot” kuten kuvateksti antaa ymmärtää, vaan pysäyttävät auton tarvittaessa siinä missä nykytekniikkakin.

Eniten minua närkästytti se, että tämäntyyppinen jarrujen leimaaminen ”olemattoman heikoiksi” saa tuollaisen vanhan autoklassikon kuulostamaan jopa hengenvaaralliselta ja herättää varmasti epäluuloja kanssa-autoilijoissa ja jalankulkijoissa. En todellakaan haluaisi, että kun ajelen tuolla nykyliikenteessä niin muut autoilijat pelkäävät autoani olettaen että sen jarrut tai muu tekniikka ei ehkä olekaan turvallista.

Toinen hieman huvittava seikka oli se, että kuvatekstin mukaan tuollainen Imperial kuluttaisi 35 litraa sadalla kilometrillä. Itse olen ajellut erilaisilla 50-60-lukujen amerikkalaisilla autoilla jo toistakymmentä vuotta ja kyllä tuollaiset kulutuslukemat elävät lähinnä huoltsikkabaarien urbaanilegendoissa.

Tällaisen 35-litraa-satasella -myytin viljely saa aikaan sen, että turvallisuusriskin lisäksi vanhaa klassikkoautoa aletaan pitää jo riskinä ympäristöllekin, vaikka todellisuudessa kulutuslukemat liikkunevat siellä 10-15 litran paikkeilla ja tällaisella harrasteautolla vuotuiset ajomäärät jäävät yleensä pieniksi. Lisäksi kun on kyse harrastuksesta niin moottorikin on yleensä kunnostettu ja säädetty huippukuntoon. Voisinpa väittää että huonokuntoisella ja säätämättömällä moottorilla varustettu 80-luvulla parhaat päivänsä nähnyt ”käyttöauto” saastuttaa huomattavasti enemmän kuin tuollainen 50-60-luvun taitteen Imperial.

Herää väistämättä kysymys miksi ihmeessä muutoin hyvään artikkeliin on pitänyt sisällyttää noin voimakkaasti vanhoja klassikkoautoja turvallisuus- ja ympäristöriskiksi leimaava kuvateksti – onko kyse vain toimittajan asiantuntemattomuudesta vai oliko moinen mustamaalaus jollain tapaa tarkoituksellista?

Harrasteautoilu ja kuppikunnat

~ Heikki Skyttä ~ 1 kommentti

Torin laidalla on parkissa kaksi parkkiksen kauppakasseista erottuvaa autoa. Toinen on yli 40 vuotta vanha mattamustaksi maalattu ja scallopein koristettu Chevrolet, jonka takaikkunaa somistaa etelävaltioiden lippu, sisällä raikaa rock’n’roll ja kyydissä istujat ovat baseballtakkeineen kuin tempaistuja amerikkalaisen collegen vuosikirjasta vuodelta 1962. He luovat hyvinkin halveksuvia katseita parin parkkiruudun päässä seisovaan bassontahtiin hytkyvään autoon, jonka kyljissä komeilee alumiinin väristä tribal-kuvioteippiä, alle on kammettu jättisuuret vanteet ja peräpäätä koristaa alumiininen lintulautaspoileri.

Vähintäänkin yhtä halveksuvia katseita luodaan tämän Hondan vihreällä neonkarvalla vuoratulta etupenkiltä vastakkaiseen Chevyyn. Omasta mielestään kummankin auton matkustajat ovat kuin eri planeetoilta, mutta siinä missä jenkkiharrastaja näkee oikealla naurettavan tuning-auton ja tuunaaja vasemmalla iänikuisen vanhan jenkkilotjan, niin muutaman parkkiruudun päässä ostoksia Nissan Micraansa ahtava kolmekymppinen sairaanhoitaja Kirsi näkee parkissa vain kaksi muista parkkiksen autoista poikkeavaa erikoista harrasteautoa.

Usein sitä on joutunut useissa eri yhteyksissä huomaamaan, miten erilaisiksi nämä kaksi harrasteautoilijaryhmää toisensa kokevat. Vaikka itse olenkin pesunkestävä (mutta sitä välttävä?) jenkkiautoharrastaja ja omasta tallista ei vuosimallia 1960 uudempaa autoa löydy, niin siltikään minua ei lainkaan häiritse se, että joku toinen haluaa harrastaa jossain toisessa maanosassa vuosikymmeniä myöhemmin valmistettuja autoja – puhumattakaan että karvani nousisivat pystyyn siitä, että joku haluaakin ruuvata autonsa alle valkosivuisten rättirenkaiden sijaan matalaprofiiliset kumit valtavan suurille vanteille.

Minua jaksaa aina ihmetyttää miksi toisten autoharrastajien mieltymyksiä on joidenkin mielestä pilkattava ja jopa inhottava niin paljon, että naureskellaan julkisesti näille ”vääräoppisten” rakennelmille ja jätetään jopa menemättä autonäyttelyyn, jossa löytyy euroja, japseja ja jenkkejä tai jätetään lukematta harrasteautolehti, jossa esitellään mielenkiintoisia vanhoja harrasteautoja valmistusmaahan katsomatta – vaikka sekä näyttelyssä että lehdessä olisi runsaasti asiaa myös siitä omasta aihepiiristä.

Ei kaikkien pidä toki tykätä kaikista harrasteautoista yhtä lailla, mutta ei myöskään pitäisi aina olla mollaamassa toisenlaiset mieltymykset omaavia kanssaharrastajia maan rakoon. Harrasteautoilijat on kuitenkin oma erikoinen harrastajaryhmänsä, joka poikkeaa täysin paitsi muista harrastuksista kuten vaikkapa pitsinnyplääjistä tai kansantanhuajista, niin myös tavallisista autoilijoista. Tavallisen tallaajan mielestä on olemassa autoja ja harrasteautoja ja siinä se. Voisimme siis vallan hyvin harrastaa sulassa sovussa kukin omantyylisiämme autoja – ja toki tarvittaessa puhaltaa yhteen hiileen esimerkiksi silloin kun koetetaan vaikuttaa niihin lainsäädännön epäkohtiin, jotka kohdistuvat yhteisesti kaikenlaiseen autoharrastukseen.

Ei sillä, että joku toimittaja pystyisi kirjoituksillaan vaikuttamaan ihmisten asenteisiin – helpompaa olisi varmaankin saada Osama Bin Laden ja George W. Bush samaan illallispöytään kuin suomalaiset autoharrastajat puhaltamaan yhteen hiileen. Mistä ihmeestä tämäkin vastakkainasettelu harrastajien välillä saa tuulta purjeisiin. Halutaanko sillä korostaa omaa paremmuuttaan vai onko se pelkoa oman harrastesuuntauksen tulevaisuuden puolesta? Mene ja tiedä, ehkä joku psykologi osaisi asiaa valaista?

* Kolumni on julkaistu alunperin Spinneri Magazinen pääkirjoituksena numerossa 1/2005.

Yhdistys on jäsentensä summa

~ Heikki Skyttä ~ 1 kommentti

Parhaimmillaan harrasteyhdistys tarjoaa jäsenilleen mahdollisuuden hauskaan yhteistoimintaan ja harrastuksen eteenpäin viemiseen. Toisille kerhotoiminta onkin elinehto. Toimiessaan kaikkien harrastajien yhteisen edun nimissä he muodostavat yhdistyksen tukirangan – aktiivihenkilöt, jotka toiminnallaan pyrkivät pitämään kerhon koossa ja elinvoimaisena, jotta kaikilla jäsenillä olisi hyvät edellytykset harrastuksensa toteuttamiseen.

Toisinaan harrastajakunnan yhdistämisen sijaan yhdistys aiheuttaa kuitenkin ennen niin yhtenäisen harrastajakentän hajoamisen useisiin eri kuppikuntiin, jotka yhteisen edun sijasta ryhtyvätkin ajamaan vain omia etujaan. Tämän vuoksi jotkut jättäytyvät yhdistysten ulkopuolelle, koska pitävät näitä vihoviimeisinä kuivina byrkratiakoneistoina, joihin liittymisestä ei ole vastaavaa hyötyä – sensijaan ne tapaavat viedä harrastuksesta viimeisenkin huvin ja innostuksen.

Vaikka perustamisvaiheessa jäsenistä löytyisi runsaasti innostusta ja talkoohenkeä yhteisten asioiden hoitamiseen, niin ennen pitkää kyllästyminen ja riidat vähentävät aktiivihenkilöiden määrää ja paraskin kerho voi lopulta juuttua omiin kaavoihinsa päätyen kuivaksi paikallaan jauhavaksi muistomerkiksi, jonka jäsenyydestä ei useimmille ole mitään hyötyä. Samalla myös jäsenistö alkaa vanhentua eikä uusia aktiivihenkilöitä enää löydy.

Pienempien kerhojen osalta yhteisten hankkeiden järjestely sujuu kaveriporukassa ja yhdistys säilyy elinvoimaisena huomattavasti kauemmin. Suuremmissa yhdistyksissä toiminnan organisointiin ja jäsenistön aktivointiin tarvitaan toimivaa hallitusta tai johtokuntaa. Tällöin yhdistystoiminnan sujuminen edellyttää hallituksen jäseniltä aktiivista työtä yhteisen edun nimissä aikaa ja vaivaa säästämättä. Tämä tärkeä seikka tulisi huomioida vuosikokouksissa, joissa hallituksen jäseniä valitaan ja sen tulisi olla niin hallitusehdokkaiden kuin valitsijoidenkin tiedossa. Täysin hakoteille on jouduttu silloin kun hallitus valitaan pärstäkertoimen tai muiden yhtä epäoleellisten seikkojen perusteella.

Kuitenkaan pelkkä asiansa osaava hallitus ei riitä yhdistyksen pyörittämiseen, sillä hallituksen tehtävänä on vain ohjata yhdistystoimintaa oikeaan suuntaan. Aivan päin prinkkalaa on ollaan menty silloin, kun yhdistyksen jäsenet istuvat tumput suorina odottamassa, että yhdistys hoitaa asiat heidän puolestaan ja heidän tehtäväkseen jää ainoastaan poimia hedelmät jäsenetujen ja yhdistyksen järjestämien tapahtumien muodossa. Yhdistys kun ei ole ravintolan kaltainen palvelulaitos, jossa jäsenmaksu riittää palvelujen korvaamiseen. Yhdistys muodostuu jäsenistä ja ilman jäseniä ei ole yhdistystäkään.

Koska useimmilla yhdistyksillä ei ole kokopäivätoimista henkilökuntaa, joka järjestäisi yhdistystoiminnan, on yhdistystoiminnan siis lähdettävä jäsenistä itsestään. Tyypillistä yhdistystä voisi verrata vaikkapa osakeyhtiöön: jäsenet sijoittavat siihen omaa työpanostaan toivoen samalla parasta mahdollista tuottoa yhdistystoiminnan muodossa. Jos jäsenet ovat liittyneet yhdistykseen saadakseen itselleen hyötyä, mutta eivät ole valmiita itse ”sijoittamaan” yhdistyksen hyväksi yhtään mitään, jää yhdistyksen ”pääomaan” vajausta, joka täytyy sitten tasoittaa muiden jäsenten sijoituksista. Tällaisessa tilanteessa käy helposti niin, että oman edun tavoittelijoiden hyöty on pois yhteistä etua ajavilta aktiivijäseniltä. Pahimmassa tapauksessa saattaa käydä niin, että aktiivihenkilöiden mielenkiinto koko yhdistystä kohtaan lopahtaa ylikuormitukseen ja lopulta yhdistystoiminnan hiipuessa katoavat myös tavalliset jäsenet.

Edellämainitun aktiivijäsenten uupumisen ohella yhdistystoiminnan kariutumiseen voi johtaa myös erilaisten, useimmiten jopa naurettavistakin asioista syntyneiden riitojen syntyminen jäsenten välille. Tällöin yleensä keskitytään juonittelemaan toisten selän takana niin ahkerasti, että varsinainen pääasia, yhteistoiminta yhdistyksen ja harrastuksen eteenpäinviemiseksi unohtuu kokonaan. Elinvoimaisessa yhdistyksessä tulee olla kaverihenkeä, jotta vastoinkäymisistä selvitään kunnialla.

Aina ei tarvita edes riitoja, sillä yhdistystoiminta – sujui se sitten kuinka hyvin tahansa – harvoin miellyttää jokaista yhdistyksen jäsentä. Meitä ihmisiä on moneen lähtöön ja näkemykset asioiden hoitamisesta vaihtelevat. Kun tyytymättömyyttä yhdistyksen toimintaan sitten ilmenee, tulisi epäkohdat saattaa hallituksen tietoon tai viimeistään vuosikokouksessa pyytää asioiden selvittämistä, jotta keinoja epäkohtien korjaamiseksi voitaisiin pohtia. Valitettavan usein kuitenkin käy niin, että tyytymättömyys yhdistyksen toimintaa tai aktiivihenkilöitä kohtaan puretaan kokousten sijaan yhdistyksen ulkopuolella omassa porukassa tai julkisesti nettifoorumeilla.  Voi myös käydä niin, että anonyymisti nimimerkin taakse kätkeytyen yhdistystä, sen hallitusta tai yksittäistä aktiivihenkilöä arvostellaan suurennelluin tai jopa vääristellyin perustein. Tämä onkin suurimpia karhunpalveluksia mitä jäsen voi omalle yhdistykselleen tehdä. Nuo tuopin tai näppäimistön ääressä vuodatetut tarinat kun tuppaavat paisumaan pullataikinan tavoin ja leviämään myös sellaisiin korviin, joille niitä ei alunperin oltu edes tarkoitettu. Myös uudet harrastajat, yhdistyksen yhteistyökumppanit tai tukijat, jotka eivät tiedä asioiden todellisuuspohjaa saattavat muodostaa käsityksensä yhdistyksestä näiden juttujen pohjalta ja jättäytyä yhdistyksen toiminnasta tutkimatta asioiden taustoja.

Nettifoorumeilla tai kantakuppilassa huutelun sijaan parempi vaihtoehto olisi vaikuttaa epäkohtien oikaisemiseen yhdistyksen sisältä käsin. Yhdistyksen tarkoitushan ei ole olla mikään konservatiivinen monumentti, vaan saman harrastuksen parissa puuhailevien ihmisten muodostama yhteisö, jota voidaan jäsenten yhteisen edun niin vaatiessa muuttaa ja kehittää entistä parempaan suuntaan. Toivottavasti edes joku ”jäsen” tämän jutun jälkeen pohtisi ovatko yhdistystoiminnan edellytyksen omalta kohdalta kunnossa vai olisiko asiassa tai asenteissa mahdollisesti jotain parannettavaa. Jokainen jäsen voi omalta osaltaan vaikuttaa yhdistykseen osallistumalla kokouksiin ja toimintaan. Yhdistys on jäsentensä summa!

* Kolumnin alkuperäinen versio on julkaistu ensimmäisen kerran V8-Magazinen numerossa 1/1993 ja sen jälkeen useissa eri yhdistysten jäsenjulkaisuissa. Mikäli haluat julkaista kirjoituksen, otathan yhteyttä.