Vihreää sähköä!

Avoin kirje teille arvon sähköyhtiöt, Savon Voima, Fortum, Helen ja mitä teitä nyt onkaan.

Sellainen asia on tässä mielen päällä pyörinyt, että teillä kun on myynnissä sitä vihreää ekosähköä ja sitähän voi ihan kuka vaan teiltä ostaa …niin siinä on alkanut tällaista tavan kansalaista askarruttaa se, että milläs ilveellä te sitten saatte sen ekosähkön toimitettua justiinsa sinne torppaan, johon sitä on tilattu?

Kun samaa sähkölankaa pitkinhän se näin maalaisjärjellä ajatellen se sähkö kulkee taajamasta taajamaan ja talosta toiseen, eikö vaan? Ja silloinhan se auringonpaisteella tai tuulivoimalla tuotettu vihertävä sähkö saattaa joutua väärään osoitteeseen?

Eihän se toki minulle mitenkään kuulu, kun en tosiaan ole sitä ekosähköä tilannut, mutta nyt kun olen käynyt viimoisen vuoden aikana jääkaapilla niin sinne on alkanut ilmestyä vegaanisia ruokia ja kaikenmaailman reilun kaupan luomukasviksia. Ja kuulemma pitäisi turhia ajeluja välttää ja tehdä muutenkin vihreitä valintoja ostoksilla käydessä.

Niin se tämä tämmöinen peli panee kyllä vähän epäilemään, etteikö vaan olisi päässyt jostain kautta sitä teidän ekosähköä livahtamaan meidänkin huushollin pistorasioihin? Etenkin kun tuo naisväki aina sähköaparaattien kuten puhelimen tai läppärin ääressä istuessaan näitä ajatuksia saa päähänsä niin liekö siinä samalla sitten altistuneet sille vihreälle sähkölle?

Niin että jos te voisitte vielä tarkistaa sitä ekosähkön toimitusketjua, että menisi se sähkö niille, jotka on sitä tilanneetkin. En minä kyllä tiedä kenen sähköä tänne meille on päätynyt, mutta vähän epäilen, että se voisi olla se Jorma tuolta Tahiniemestä, joka on sitä vihreää sähköä tänne Pieksämäelle tilannut, kun se on mukana niissä vihreissäkin.

Raggarista ympäristörikolliseksi

Aloitellessani harrastusta vanhojen amerikkalaisten autojen parissa olivat jenkkiautoharrastajat vielä raggarimaineessa ja vanha amerikanrauta herätti usein yleistä pahennusta missä sitten ikinä liikkuikaan.

Nykyään jenkkiautoharrastajien aiempi raggarimaine on muisto vain, mutta yleistä pahennusta marketin parkkipaikalle lipuva dollarihymy tuntuu silti herättävän. Nuo paheksuvat katseet eivät tosin tule enää kansaneläkettä nauttivilta kukkahatturouvilta eivätkä ne kohdistu varsinaisesti auton matkustajiin. Nykyään näitä matalan murinan saattelemana liikkuvia bensiniikrematorioita paheksuvat mummojen sijaan nuoremmat kierrätysmekkotytöt ja globaaliin ympäristötietoisuuteen heränneet cityihmiset, joiden mielestä vanhalla autolla huvikseen ajeleva entinen raggari onkin nykyään kovimman tason ympäristörikollinen.

Yksityisautoilu on mediassa saanut niin vahvan saastuttajan leiman kylkeensä, että suurikokoisella tai vanhalla autolla liikkuessaan alkaa heikkohermoisempi autoilija tuntea jo häpeää. Autoilun vastustajien ja vähäpäästöisempiä uusia autoja mielellään myyvien tehtaiden ja maahantuojien tehokkaan lobbauksen ansiosta yksityisautoilusta on tullut miltei synonyymi ilmastonmuutokselle tai ympäristön saastuttamiselle. Yksityisautoilijoiden pahinta sorttia ovat tietysti kaikenlaiset moottoriharrastajat, jotka mokomat saastuttavat ympäristöä ihan huvikseen – eipä ihme, että kaikenlainen moottoriharrastus on kohta lähestulkoon kriminalisoitu nykypäivän yhteiskunnassa.

Olipa totuus ilmaston lämpenemisen takana mikä tahansa, se on selvää, että ilmastonmuutoshype ja siihen liittyvä ympäristöhysteria on monille eri tahoille melkoinen toiveiden täyttymys – enkä nyt tarkoita tässä lumitöiden kanssa tuskailevia omakotiasujia. Ympäristöasiat ovat nousseet hyvinkin hallitsevaan rooliin likimain kaikessa yhteiskunnallisessa keskustelussa ja sellaista asiaa ei juuri tunnu enää löytyvän, jota ei voisi vastustaa tai puolustaa ympäristöarvoihin vedoten.

Huono puoli asiassa on se, että ympäristöasiat ovat nousseet monessakin mielessä kritiikin yläpuolelle – ne ovat tavallaan kuin keisarin uudet vaatteet eli aihe, johon ei sallita kriittistä suhtautumista vaan kaikki tervettä maalaisjärkeä käyttäen esitetty kritiikki leimataan heti ympäristövastaiseksi ja sen lausuja toistaitoiseksi tomppeliksi. Jos uskaltaudut kyseenalaistamaan minkä tahansa ympäristönsuojelun nimissä ajetun asian, saat ympäristövihollisen leiman otsaasi ja tällainen leimautumisen pelko saa fiksutkin ihmiset olemaan hiljaa silloin kun ympäristöasioita tai luonnonsuojelua käytetään jonkin aivan muun asian keppihevosena.

Mitä suuremmat mittasuhteet ympäristöhysteria saa, sitä enemmän alkaa kuitenkin myös kriittisiä ääniä kuulua. Talven mittaan olemme saaneet lukea lehdistä, että eräiden tilastojen valossa lemmikkikoira on ympäristölle haitallisempi kuin kaupunkimaasturi ja että pääkaupunkiseudun omakotitalojen tulisijat – mm. takat ja kiukaat -tuottavat ympäristölle haitallisia päästöjä jopa kolmanneksen siitä mitä pääkaupunkiseudun yksityisautoilu. Vielä hurjempia väitteitä esitettiin MOT-ohjelmassa, jossa kyseenalaistettiin onko ilmastonmuutos sittenkään siinä määrin ihmisten toimista johtuvaa kuin tähän mennessä on annettu ymmärtää.

Napajäätiköiden sulaminen tai vaikkapa Malediivien saarivaltion hukkuminen etelämereen ovat toki vakavia asioita ja ei käy kiistäminen etteikö esitettyjen viimeisimpien parin sadan vuoden tilastojen valossa ilmasto olisi lämmennyt. Tilastotiede on kuitenkin siitä mielenkiintoista, että tilastot yleensä kertovat sitä mitä niiden esittäjä haluaa kuulla. Tarkempi tutkiskelu osoittaa, että jos vertailuun otetaan esimerkiksi keskiajan lämmin kausi niin tilastojen kertoma muuttuu ja toisaalta jos supistetaan tilastot viimeiselle vuosikymmenelle niin eräiden lähteiden mukaan tällöin olisi havaittavissa jopa ilmaston kylmenemistä. Ottamatta sen paremmin kantaa ilmastonmuutoksen todellisuuteen tai siihen miten suurelta osin se johtuu ihmisen toiminnasta, voidaan todeta että asian tutkiminen on todellakin vasta alkutekijöissään ja mikä ikävintä, ilmastotutkimus tuntuu olevan varsin ristiriitainen ja osin salamyhkäinen tieteenala.

Se, että kiistatonta tutkimustietoa ei ole tarjolla ei silti estä ihmisiä tai järjestöjä käyttämästä ympäristökysymyksiä omien itsekkäiden tavoitteidensa ajamiseen. Kun ympäristönäkökulma nostetaan esille keskustelussa, niin valitettavan usein taustalla on vilpittömän ympäristönsuojelun sijaan asiaa ajavan tahon oma etu. Esimerkiksi yksityisautoilun leimaaminen ympäristöongelmaksi ja verotuksen muuttaminen suosimaan uusia vähäpäästöisiä autoja leikkaa toki hieman yksityisautoilun päästöjä ja tuo hyvinvointiyhteiskunnan kannalta välttämättömiä verotuloja Valtion kassaan, mutta edesauttaa myös autonvalmistajia ja maahantuojia kauppaamaan kansalaisille uusia autoja – samalla kun vanhat saastuttajiksi leimatut mutta teknisesti ihan toimivat ajopelit päätyvät hyödyttämään romumetallikauppiaita. Ympäristönsuojelun nimissä on mahdollista myös pysäyttää kokonaiseen seutukuntaan vaikuttavia elinkeinoelämän hankkeita tai hankkiutua siististi eroon kesämökin hiljaisuutta häiritsevästä moottoriradasta.

Vaikka kulutuksen kasvu on ympäristön kannalta huono asia, niin silti juuri ympäristön nimissä ihmisiä patistetaan kuluttamaan lisää ja hankkimaan vanhojen vielä toimivien laitteidensa tilalle uusia ekologisia vaihtoehtoja tai vaikkapa vaihtamaan Suomen kylmissä oloissa ihan hyvät hehkulamput kalliisiin säästölamppuihin, joista kaiken kukkuraksi tulee ongelmajätettä toisin kuin hehkulampuista. Esimerkkejä eettisesti arveluttavasta ympäristöarvoilla ratsastamisesta löytyy runsain mitoin. Ympäristöstä tulee huolehtia ja luontoakin on syytä suojella – mutta ihan kaikkea ympäristöpropagandaa ei kannata purematta niellä. Välillä tarvittaisiin sitä poikaa, joka huutaa keisarille yleisön joukosta: ”Mutta eihän hänellä ole vaatteita ensinkään!

Klassikkoautotko riski liikenteessä?

Keskiviikon 10.5.2006 Länsi-Savossa oli mainio ja ajankohtainen artikkeli käytettyjen autojen kaupasta, joka näin keväällä käy hyvinkin kuumana. Tosin asiapitoisen ja hyödyllisen artikkelin pilasi omasta mielestäni täysin toista maata ollut kuvitus ja kuvateksti.

Kun puhutaan käytetyn auton kaupasta, niin tuskinpa kovinkaan monelle tulisi edes mieleen kuvassa olleen Imperialin kaltainen klassikkoauto. Onhan yli 40-vuotias autovanhus kiistämättä käytetty auto, mutta mielestäni se ei mitenkään istu artikkeliin, joka tuntuu olevan suunnattu pikemminkin käyttöautoa joko kesän mökkireissuille tai jälkikasvun ensimmäiseksi kulkupeliksi hankkiville kuluttajille.

Kun nykyisin puhutaan vanhasta autosta, niin sellainen on yleensä 1980-90-luvuilla valmistettu käyttöpeli. 1970-luvun autot alkavat olla jo harvinainen näky tavallisessa liikenteessä, 1960-50-lukujen amerikkalaisista autoista puhumattakaan – ne ovat nykyisin lähes täysin harrastajien omistuksessa ja harrastuksesta kun on kyse, niin yleensä ne harvalukuiset liikenteen seassa näkyvät yksilöt ovatkin huolella ja tarkkuudella kunnostettuja ja entisöityjä. Harvemmin sellaisia edes tapaa käytettyjä autoja myyvien liikkeiden halleista, vaikka kuvasta päätellen toimittaja olikin tällaiseen harvinaiseen ilmiöön törmännyt.

Mutta se mikä pisti aamukahvit väärään kurkkuun oli tuohon kuvaan isketty teksti: ”Huima laite, mutta tarkempi perehtyminen kertoo kulutuksen nousevan 35 litraan sadalla. Harrastajat tietävät kertoa, että alkuperäiset rumpujarrut ovat nykyliikenteeseen olemattoman heikot.”

Ajelen itse omalla 46 vuotta vanhalla harrasteautollani kesäaikaan nykyliikenteen seassa aivan sujuvasti ja autokin katsastetaan vuosittain ongelmitta. Onhan siinä toki nykymittapuun mukaan vanhanaikaiset rumpujarrut ja eivät ne toki vertailuissa luistonestoille ja ABS-järjestelmille pärjää, mutta eivät ne ole missään nimessä ”olemattoman heikot” kuten kuvateksti antaa ymmärtää, vaan pysäyttävät auton tarvittaessa siinä missä nykytekniikkakin.

Eniten minua närkästytti se, että tämäntyyppinen jarrujen leimaaminen ”olemattoman heikoiksi” saa tuollaisen vanhan autoklassikon kuulostamaan jopa hengenvaaralliselta ja herättää varmasti epäluuloja kanssa-autoilijoissa ja jalankulkijoissa. En todellakaan haluaisi, että kun ajelen tuolla nykyliikenteessä niin muut autoilijat pelkäävät autoani olettaen että sen jarrut tai muu tekniikka ei ehkä olekaan turvallista.

Toinen hieman huvittava seikka oli se, että kuvatekstin mukaan tuollainen Imperial kuluttaisi 35 litraa sadalla kilometrillä. Itse olen ajellut erilaisilla 50-60-lukujen amerikkalaisilla autoilla jo toistakymmentä vuotta ja kyllä tuollaiset kulutuslukemat elävät lähinnä huoltsikkabaarien urbaanilegendoissa.

Tällaisen 35-litraa-satasella -myytin viljely saa aikaan sen, että turvallisuusriskin lisäksi vanhaa klassikkoautoa aletaan pitää jo riskinä ympäristöllekin, vaikka todellisuudessa kulutuslukemat liikkunevat siellä 10-15 litran paikkeilla ja tällaisella harrasteautolla vuotuiset ajomäärät jäävät yleensä pieniksi. Lisäksi kun on kyse harrastuksesta niin moottorikin on yleensä kunnostettu ja säädetty huippukuntoon. Voisinpa väittää että huonokuntoisella ja säätämättömällä moottorilla varustettu 80-luvulla parhaat päivänsä nähnyt ”käyttöauto” saastuttaa huomattavasti enemmän kuin tuollainen 50-60-luvun taitteen Imperial.

Herää väistämättä kysymys miksi ihmeessä muutoin hyvään artikkeliin on pitänyt sisällyttää noin voimakkaasti vanhoja klassikkoautoja turvallisuus- ja ympäristöriskiksi leimaava kuvateksti – onko kyse vain toimittajan asiantuntemattomuudesta vai oliko moinen mustamaalaus jollain tapaa tarkoituksellista?